Miksi länsimaat ovat hallinneet maailmaa viimeiset 200 vuotta, osa 1

Ian Morrisin kirja "Why the west rules - for now" pyrkii valaisemaan sitä, mikä saa tietyt yhteiskunnat menestymään verrattuna toisiin yhteiskuntiin. Morris etsii ratkaisua siihen, mistä syystä Kiina ei nöyryyttänyt ja alistanut Isoa-Britanniaa 1800-luvulla. Sen sijaan britit pakottivat Kiinan keisarin alistumaan brittiläisten huumekauppiaiden edessä ylivoimaisen sotilaallisen mahtinsa avulla. 

Morrisin laki yhteiskunnallisesta muutoksesta kuuluu näin: "Muutosta ajavat laiskat, ahneet ja pelokkaat ihmiset, jotka etsivät helpompaa, tuottoisampaa ja turvallisempaa tapaa tehdä asioita. Ja vain harvoin nämä ihmiset todella tietävät, mitä he ovat tekemässä."

Kirjassa kuvataan 4 yksinkertaista mittaria, joiden avulla eri yhteiskuntien edistyksellisyyttä voidaan mitata. Nämä ovat:

1. Energian määrä, joka pystytään valjastamaan hyötykäyttöön
2. Organisointikyvykkyys, jota voidaan karkeasti arvioida yhteiskunnan kaupungistumisasteella eli sillä, miten suuria kaupunkeja yhteiskunta pystyy pitämään toiminnassa
3. Nopeus jolla informaatiota voidaan välittää ja käsitellä
4. Sotilaallinen voima

Kirjassa sitten arvioidaan näiden neljän kriteerin perusteella lännen ja idän keskinäistä kehittyneisyyttä viimeisten 15 tuhannen vuoden ajalta. Tämä tehdään arkeologisiin kaivauksiin ja muihin historiantutkijoiden tuloksiin pohjautuen. Morrisin mittariin pohjautuen lännen ja idän keskinäinen kilpailu näyttää seuraavanlaiselta. Länsi oli edellä kehityksessä vuosina 14000 eKr. - 500 jKr. Sitten itä meni edelle ja pysytteli kehittyneempänä aina jonnekin 1700 jKr. saakka. Länsimaat kuitenkin harppasivat valtaisaan johtoon teollisen vallankumouksen myötä. Iso kysymys onkin, miksi teollinen vallankumous tapahtui Isossa-Britanniassa eikä Kiinassa, joka oli sitä ennen ollut edistyneempi alue yli tuhat vuotta.

Kirja on valtaisa yli 700 sivun järkäle, mutta olisikin ollut hankalaa saada tuhansien vuosien tarkastelua mahtumaan lyhyempään kirjaan. Morris kirjoittaa hyvin vetävästi ja esittelee lukuisia mielenkiintoisia havaintoja eri puolilta lännen ja idän historiaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi historiasta ja kansojen kehityksestä kiinnostuneille. Erityisesti jos olet sellaisten pelien kuin Sivilisaatio tai Through The Ages -ystävä, niin sitten kirja voisi hyvinkin kolahtaa sinuun.

Kirjoitan tästä kirjasta vielä jatkossa lisää.  

Pitäisikö kansalaisia auttaa selviämään kohonneista sähkölaskuista?

Kirjoitin kesäkuussa jutun siitä, pitäisikö kohonneita polttoaineiden hintoja jotenkin kompensoida autoilijoille. Tuolloin johtopäätös oli, että missään nimessä EI kannata laskea polttoaineveroja tai tukea muutenkaan suoraan liikennepolttoaineiden ostamista. Tämä sen takia, että halutaan kannustaa kansalaisia vähentämään liikennepolttoaineiden käyttöä. Mutta tietenkään kaikkein köyhimpiä ei saa jättää puille paljaille ja kansalaisten ostovoimaa olisi hyvä tukea. Ja hyvin samantapainen logiikka toimii myös sähkön hinnan kohdalla.

Sähkön hinta on kohonnut merkittävästi Euroopassa ja nousun ennustetaan vain pahenevan talveksi. Ja nyt eri poliitikot keksivät kilvan erilaisia tapoja, miten sähkön hintaa saataisiin suitsittua ja kansalaisten tilannetta helpotettua. Näitä keinoja arvioitaessa kannattaa ensin täsmentää, millaisia vaikutuksia hyvällä ratkaisulla tulisi olla:

1. Sähköstä on nyt absoluuttisesti pulaa eli sen kysyntä ylittää selvästi tarjonnan. Tämän takia ratkaisun tulisi kannustaa niitä yrityksiä ja kansalaisia vähentämään sähkön kulutusta, joilla siihen suinkin on mahdollisuuksia. Tai ainakin ratkaisun tulisi ohjata käyttämään sähköä niihin vuorokaudenaikoihin, jolloin sitä on suhteellisesti eniten tarjolla verrattuna kysyntään.
2. Valtio on jo nyt pahasti velkaantunut ja rahaa tarvittaisiin moneen muuhunkin erittäin tärkeään asiaan. Eli hyvä ratkaisu olisi mahdollisimman edullinen yhteiskunnalle.
3. Rajusti kohonnut sähkönhinta sattuu eri tavalla eri ryhmiin. Esimerkiksi sähkölämmitteisessä omakotitalossa asuva köyhä eläkeläinen ei saa joutua kohtuuttomasti kärsimään talvipakkasilla. 
4. Jos kansalaisten kaikki rahat menisivät sähköön, tippuisi monen muun hyödykkeen ja palvelun kulutus. Ja tästä seuraisi varmasti lama. Eli kansalaisten ostovoimaa ei saa päästää täysin romahtamaan.
5. Ilmastonmuutostakaan ei saisi unohtaa, eli ratkaisu ei saisi romuttaa hiilidioksipäästöjen vastaista kamppailua.

Kaikkein tehottominta olisi laskea sähköveroa tai sähkön alvia aivan kaikkien kohdalla. Ensinnäkin tämä tulisi kalliiksi yhteiskunnalle, joka tarvitsisi kipeästi rahaa esimerkiksi surkean hoitajatilanteen korjaamiseen. Lisäksi se EI kannustaisi vähentämään sähkönkulutusta, eikä ohjaisi investointeja esimerkiksi aurinkoenergiaan tai energiankäytön tehostamiseen.

Keskituloisille tai sitä paremmin taloudellisesti pärjääville ei kannata antaa apua sähkölaskujen maksamiseen. Näiden ihmisten ostovoima ei siitä romahda, vaikka sähkölasku nousisikin talvikuukausina kolminkertaiseksi.

Paras ratkaisu olisi köyhille väestönryhmille suunnattu tuki. Suhteellisesti köyhiä on Suomessa noin 10% kansalaisista. Esimerkiksi matalia eläkkeitä ja toimeentulotukea saavien olisi todennäköisesti hankala selviytyä korkeammista sähkölaskuista. Eli näitä tukia kannattaisi nostaa niin, että nousu kattaa sähkön kallistumisen. Tai vaihtoehtoisesti kaikille alle 15 000€ vuodessa tienaaville voitaisiin maksaa kertaluontoinen tukiraha, joka voisi olla vaikkapa 1000 euroa. Sen avulla kaikkein köyhimmätkin selviäisivät talven yli. On kuitenkin erittäin tärkeää, että tuen saajat saisivat vapaasti päättää, mihin nämä rahat käyttävät. Näin he saavat enemmän rahaa vaikkapa ruokaan tai lasten harrastuksiin, jos hekin löytävät keinoja vähentää sähkönkulutustaan.

Venäläisten havahduttaminen sodan todellisuuteen

Suomessakin on puhuttu paljon siitä, pitäisikö venäläisten turistien pääsyä Suomeen rajoittaa. Jotkut ovat vastustaneet tätä vedoten siihen, että turistiviisumien rajoittaminen sattuisi tavallisiin venäläisiin, jotka eivät ole vastuussa Putinin ja tämän hallinnon hirmuteoista. Tämä tuntuu minusta kovin omituiselta näkökannalta useastakin syystä.

Ensinnäkin Suomi on mukana talouspakotteissa esimerkiksi Pohjois-Koreaa ja Irania vastaan. Näitä maita kohtaan asetetut talouspakotteet iskevät erityisen kipeästi tavallisiin kansalaisiin. Silti hyvin harvoin kukaan Suomessa esittää näkemyksiä, että talouspakotteista pitäisi luopua näiden maiden kohdalla vedoten tavallisten kansalaisten kärsimyksiin. Kuitenkin Euroopassa lomailemaan tottuneella venäläisellä on luultavasti enemmän vaikutusmahdollisuuksia maansa toimintaan kuin tavallisilla pohjoiskorealaisilla tai iranilaisilla. Venäjällä kuitenkin on vielä jonkinlainen oppositio ollut olemassa. 

Tavallisiin kansalaisiin sattuvien pakotteiden tarkoituksena on saada kansa vastustamaan hallintonsa toimia. Kieltämättä se toimii vain heikosti, eikä ole ainakaan vielä juurikaan auttanut esimerkiksi Iranin tai Pohjois-Korean tapauksissa. Toisaalta Venäjä tekee tällä hetkellä paljon pahempia asioita kuin mitä vaikkapa Iran on tehnyt vuosikausiin. Eli Venäjään tulee nykyisessä äärimmäisen poikkeuksellisessa tilanteessa kohdistaa kaikki mahdolliset vaikutuskeinot, jotka voivat edes hiukan auttaa sodan loppumisessa. 

Keskiverto venäläinen, jolla olisi rahaa lomailuun Lontoossa, Pariisissa tai edes Helsingissä, ei suinkaan ole viaton Ukrainan sodan suhteen. Esimerkiksi venäläisiä hyvin tunteva Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs Mikko Hautala totesi hetki sitten, että suurin osa tavallisista venäläisistä kannattaa Ukrainan sotaa tai vähintäänkin hyväksyy sen. Toukokuun lopulla tehty kyselytutkimus osoitti, että lähes 80% tavallisista venäläisistä kannattaa Ukrainan sotaa. Tilanne on mennyt vain huonompaan suuntaan, sillä sodan kannatus venäläisten keskuudessa oli kasvanut hiukan huhtikuun kannatusluvuista. Tämänkin takia on täysin oikein, että tavallisiin venäläisiin kohdistetaan pakotteita. Tavoitteena on saada venäläiset tajuamaan, että kammottavilla teoilla on seurauksia.

Jos venäläiset saavat jatkaa lomareissujen tekemistä Eurooppaan aivan kuin ennenkin, on heidän helpompi selittää itselleen, että Ukrainan sota onkin todella vain pieni sotilaallinen erikoisoperaatio. Sillä jos kyseessä tosiaan olisi sota, eiväthän Euroopan maat tietenkään antaisi venäläisten tulla lomailemaan niihin aivan kuin ennen. Miettikää vaikka toisinpäin tilannetta. Mitä jos EU-maihin kuuluvat Baltian maat olisivat jostain käsittämättömästä syystä hyökänneet Venäjälle ja pommittaisivat Pietaria sekä tappaisivat venäläisiä siviilejä. Luuletteko, että muistakaan EU-maista silloin sallittaisiin aivan normaalit lomareissut Venäjälle?

Turistiviisumien rajoittamisesta huolimatta täytyy selkeästi erottaa toisistaan Suomessa asuvat venäläiset tänne lomareissuja tekevistä. Olen viimeiset reilut pari vuotta työskennellyt Suomessa asuvien venäläisten kanssa. He ovat kaikki fiksuja, kunnon ihmisiä, jotka eivät hyväksy Ukrainan sotaa tai Putinin yksinvaltaa. Mutta se onkin yksi merkittävistä syistä, miksi he ovat päättäneet muuttaa pois Venäjältä. Eli Venäjällä asuvat venäläiset ovat hyvin erilaisia verrattuna demokraattisissa länsimaissa asuviin venäläisiin.

Tietenkään pelkkä turistiviisumien rajoittaminen ei riitä. Se on vain yksi, heikosti vaikuttava keino edistää sodan loppumista. Olen aiemmissa blogikirjoituksissa esitellyt paljon tehokkaampia keinoja:

• Tuontitullit venäläiselle öljylle
• Pekka Toverin vaatimat kovemmat talouspakotteet ja enemmän raskaita aseita Ukrainalle
• Miten vähentää Venäjän rahoitusta

Kiinan kannattaisi kiiruhtaa Ukrainan sodan loppumista

Kiina ja Venäjä ovat julistaneet strategista kumppanuuttaan, jolla ei ole mitään rajoja. Vaikuttaa myös selvältä, että Venäjä oli saanut Kiinalta vihreää valoa Ukrainaan hyökkäämiseen. Putin oli kuitenkin mitä ilmeisimmin lupaillut sotilasoperaation päättyvän nopeasti ja sen jälkeen taas palattaisiin maailmantilanteessa normaaliin tilaan. Eli Kiina antoi vihreää valoa lyhyelle ja nopeasti päättyvälle sotilasoperaatiolle, eikä tällaiselle kuukausia tai jopa vuosia jatkuvalle kulutussodalle. Nyt Kiinan kannattaisi vakavasti harkita uudelleen suhtautumistaan sen aggressiivisen kumppanin toilailuihin.

Kiinan talous on nimittäin erittäin pahassa jamassa ja mitä pidempään Ukrainan sota jatkuu, sitä pahemmalta tilanne näyttää Kiinan ja sen kommunistisen puolueen kannalta. Viime vuosina on paljon hehkutettu Kiinan talouskasvua ja odoteltu, milloin Kiina kirii Yhdysvaltojen ohi maailman suurimmaksi taloudeksi. Näin ei kuitenkaan näytä käyvän välttämättä koskaan. Päinvastoin Kiinan täydellinen taloudellinen luhistuminen näyttää yhä todennäköisemmältä.

Kiinan talouskasvu on nimittäin sakkaamassa pahemman kerran. Talouskasvun hidastumiseen johtaa isompana pidemmän tähtäimen trendinä Kiinan kutistuva ja vanheneva väestö. Mutta Kiinalla on myös paljon nopeampivaikutteisia talousongelmia, joista merkittävimmät luettelen alla.

Kiinteistösektorin osuus Kiinan bruttokansantuotteesta on peräti kolmannes. Ja nyt kiinteistösektori ja talojen rakennuttajat ovat konkurssien partaalla. Tästä äärimmäisenä esimerkkinä on jättimäinen kiinteistökehittäjä Evergrande, joka on jo jättänyt velkojaan maksamatta. Mutta Evergrande ei suinkaan ole ainoa pulassa oleva kiinteistökehittäjä. Koska rahat loppuvat talojen rakentajilta, eivät kuluttajille jo kauan sitten myydyt asunnot valmistu. Tämä taas johtaa siihen, että taloja ostaneet kuluttajat kieltäytyvät maksamasta asuntolainojaan. Se taas uhkaa asuntolainoja myöntäneitä kiinalaisia pankkeja. Ja Kiinan pankkisektoria uhkaavat monet muutkin ongelmat, joihin palaan vielä.

Kiinan pankkisektorin lisäksi Kiinan valtiolla on myös ongelmia sen myöntämien lainarahojen saamisessa takaisin. Kiina on antanut valtaisia lainoja kehitysmaille osana massiivista Belt and Road -hankettaan. Ukrainan sodan seurauksena ruuan ja öljyn hinnat ovat kohonneet niin korkealle, että Kiinalle velkaa olevat kehitysmaat ovat pahassa pulassa. Tästä hyvä esimerkki on Sri Lanka, jossa kansa nousi mellakoimaan vastalauseena liian kalliille ruoalle ja polttoaineelle. Ja Sri Lanka on erittäin paljon velkaa Kiinalle. Riskinä on, että yhä useampi Kiinalta isoja lainoja ottaneista kehitysmaista menee konkurssiin eikä pysty maksamaan velkojaan takaisin Kiinalle.

Vielä paljon pahempi tilanne uhkaa useita Kiinan alueellisia paikallishallintoja. Kiinan monet paikallishallinnot ovat erittäin pahasti velkaantuneita ja kiikkuvat konkurssin partaalla. Kiinaa uhkaakin pankkikriisi, jos kuluttajat, yritykset ja paikallishallinnot eivät pysty maksamaan takaisin velkojaan. Ja kuten länsimaiden finanssikriisistä 2007 - 2008 opittiin, pankkisektorin luhistuminen vaarantaa koko muun talouden toiminnan.

Kiinan oma talouskasvu on sakkaamassa, eikä sillä tunnu olevan tehokkaita keinoja talouden piristämiseen. Kiina yrittää tekohengittää talouskasvuaan pumppaamalla valtavasti rahaa erilaisiin infrastruktuurihankkeisiin. Tämä on ollut aiemmin tehokas tapa piristää Kiinan taloutta, mutta infrastruktuuria on jo vuosikymmeniä kehitetty niin paljon Kiinassa, ettei järkeviä uusia infrahankkeita tahdo enää löytyä. Tämän takia talouskasvua on entistä vaikeampi piristää aiempien vuosien tapaan pelkästään infrahankkeita tekemällä.

Ukrainan sota ja siitä seurannut energian hintojen kohoaminen ei satu pelkästään kehitysmaihin, vaan myös isot talousmahdit kärsivät. Ja Kiinan talous nojautuu kiinteistösektorin jälkeen toiseksi eniten vientiin. Tavaroiden ja palveluiden viennin osuus Kiinan bruttokansantuotteesta on noin 20%. Kiinan tärkeimmät vientimaat ja niiden osuudet kaikesta Kiinan viennistä ovat:

• USA 17%
• Japani 6%
• Etelä-Korea 4%
• Vietnam 4%
• Saksa 3%
• Intia 3%
• Alankomaat 3%
• UK 2,5%

Venäjää voimakkaasti vastustavien maiden osuus on siis yli 35% Kiinan viennistä. Nämä tärkeät kauppakumppanit ovat asettaneet voimakkaita talouspakotteita Venäjälle. Ja mitä enemmän Kiina tukee Venäjää, sitä suurempi riski on, että myös se joutuu pakotteiden piiriin. Vielä tärkeämpää Kiinan vientitulojen kannalta on se, että sodan pitkittyessä ja Venäjän käyttäessä energiaa aseenaan, Yhdysvaltojen, Japanin ja Saksan kaltaisten maiden talous kärsii. Ja silloin ne vähentävät tuotteiden ostamista Kiinasta.

Kolikon kääntöpuolena Kiina myös hyötyy jossain määrin Ukrainan sodan seurauksena. Kun Venäjä ei pysty myymään öljyään länsimaihin, on Kiina voinut ostaa venäläistä öljyä selvästi alle maailman markkinahinnan. Kiina on saanut öljyä noin 30% alennuksella. Eli viime aikoina se on voinut ostaa öljyä noin 70 dollarilla per barreli, kun normihinta on huidellut noin 100 dollarissa per barreli. Kuitenkaan tämä ei ole yhtään parempi tilanne kuin mitä se oli Kiinalle ennen Ukrainan sodan alkua, sillä silloinkin öljytynnyri maksoi noin 70 dollaria per barreli. Eli alennus pitkälti vain kumoaa sodan seurauksena tapahtuneen öljyn hinnan nousun Kiinan kannalta.

Kiinan kannattaisikin nyt tehdä kaikkensa, jotta Ukrainan sota saataisiin loppumaan ja maailman taloustilanne paranemaan. Sillä on niin tiiviit taloudelliset kytkökset Yhdysvaltoihin ja sen liittolaismaihin, että niiden kärsiessä myös se kärsii. Kiinassa on jo esiintynyt voimakkaita mielenosoituksia tietyillä alueilla ja suurempien kansannousujen uhka kasvaa, jollei Kiina onnistu kääntämään talouttaan kasvuun. Kommunistisen puolueen ja tavallisten kiinalaisten välillä on vallinnut jo vuosia sanaton sopimus, jossa kansa hyväksyy diktatuurin vastapainona oman taloutensa jatkuvalle parantumiselle. Jos tavallisten kiinalaisten vauraus ei enää kasvakaan, eivät he enää hyväksy kommunistisen puolueen äärimmäistä valtaa ja puuttuvia vapauksia. 

Onneksi siitä jo on jotain merkkejä, että Kiina on alkanut patistaa Venäjää hakemaan diplomaattista ratkaisua. Venäjä hyväksyi sopimukset ukrainalaisen viljan saamiseksi maailman markkinoille. Tämän taustalla näkyy Kiinan kädenjälki.

Saksan ja Venäjän keskinäisriippuvuus kaasun kautta

Keskustelu Fortumin tytäryhtiön Uniperin pelastamisesta käy nyt kuumana. Suomalaiset poliitikot kertovat kovaan ääneen, kuinka he vastustavat suomalaisten veronmaksajien rahojen käyttämistä Saksan energiapolitiikassaan tekemien virheiden korjaamiseen. Ja Merkelin perintö näyttäytyy yhä surkeammassa valossa kun nähdään, miten tuhoisa lopputulos on seurannut Saksan riippuvuudesta venäläiseen kaasuun. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että kammottavia virheitä on tehty monen toimesta:

1. Saksalaiset päästivät riippuvuuden venäläisestä kaasusta kasvamaan aivan liian suureksi.
2. Fortumin johto teki typerän päätöksen halutessaan ostaa Uniperista ison osuuden.
3. Suomalaiset poliitikot mokasivat, kun hyväksyivät Fortumin päätöksen ostaa puolet Uniperistä ja sen kaasubisneksestä.
4. Fortumin johto ja suomalaiset poliitikot tekivät uudestaan hölmön päätöksen, kun Fortum lisäsi omistustaan Uniperissä.

Mutta oliko alkuperäinen ajatus siitä, että Venäjä sidottaisiin tiukemmin Eurooppaan kaupan kautta todella niin typerä? Eräät maailman älykkäimmistä filosofeista ovat todenneet, että kansainvälinen kauppa on erinomainen keino vähentää sotia. Immanuel Kant kirjoittaa vuonna 1795 julkaistussa esseessään "Perpetual peace" (Päättymätön rauha) seuraavasti:

"The spirit of commerce, which is incompatible with war, sooner or later gains the upper hand in every state. As the power of money is perhaps the most dependable of all the powers (means) included under the state power, states see themselves forced, without any moral urge, to promote honorable peace and by mediation to prevent war wherever it threatens to break out."

Eli mitä enemmän valtiot harjoittavat kansainvälistä kauppaa, sitä epätodennäköisempää ja typerämpää niiden on ryhtyä sotimaan.

John Stuart Mill kannatti voimakkaasti kansainvälistä kauppaa ja uskoi sen kykyyn edistää rauhaa. Mill kirjoitti 1800-luvulla: "It is commerce which is rapidly rendering war obsolete." 

J.S. Mill ja Kant ovat vain pari esimerkkiä suurista ajattelijoista, jotka ovat tajunneet taloudellisten siteiden ehkäisevän tehokkaasti sotia. Sotiminen ei nimittäin ole yleensä rationaalista minkään valtion ja sen kansalaisten kannalta. Mutta ihmiset tekevät myös erittäin typeriä tekoja ja sotia on tapahtunut kautta aikojen, vaikka yleensä niistä on seurannut pelkkää kamalaa tuhoa kaikille osapuolille. Eli vaikka kauppasuhteet pienentävät sodan riskiä, eivät ne suinkaan poista sitä kokonaan.

Koska oli jatkuvasti olemassa mahdollisuus, että Venäjä käyttää kaasua aseenaan, olisi tähän mahdollisuuteen pitänyt varautua saksalaisten kannalta. Kukaan ei voi ikinä ennustaa tulevaisuutta, mutta sen erilaisiin enemmän tai vähemmän todennäköisiin vaihtoehtoihin tulisi varautua. Hyvä päätöksentekijä pyrkii tunnistamaan kaikki oleelliset mahdolliset tulevaisuuden kehityssuunnat eli skenaariot ja tekee sellaisia päätöksiä, jotka tuovat parhaan painotetun lopputuloksen riippumatta siitä, mikä näistä skenaarioista lopulta toteutuu. Viimeistään Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2014 olisi pitänyt olla selvää, että on olemassa merkittävä mahdollisuus sille, että Venäjä jatkaa sotilaallisen voiman käyttöä eikä välitä pätkääkään kansainvälisestä laista. 

Eli Saksan oli erittäin järkevää aloittaa kaasun ostaminen Venäjältä 1970-luvulla. Tällöin tämä päätös perustellusti vähensi suursodan riskiä Neuvostoliiton ja lännen välillä. Maakaasulla käytävä kauppa oli erittäin hyödyllistä Länsi-Saksalle ja Neuvostoliitolle sekä myöhemmin NL:n hajottua Saksalle ja Venäjälle. Mutta Saksa antoi tämän mennä aivan liian pitkälle. Vuosien 1973 ja 1993 välillä Venäjältä Saksaan tulevan maakaasun määrä oli kasvanut 25 kertaiseksi. Ja ennen 2022 alkanutta Venäjän suurhyökkäystä Saksa hankki noin 50% maakaasustaan Venäjältä. Ei siis lainkaan ajateltu sitä mahdollisuutta, että Venäjä ryhtyy käyttämään kaasuriippuvuutta aseenaan.

Fortumin johdon ja suomalaisten omistajaohjauksesta vastaavien poliitikkojen olisi ehdottomasti samalla tavalla pitänyt huomioida myös se skenaario, että kaasuriippuvuudesta seuraa erittäin kallis lasku. Oli kauhea virhe huomioida päätöksenteossa vain ja ainoastaan yksi mahdollinen tulevaisuuden skenaario, jota Sipilä kommentoi vuonna 2017 näin:  "Tähän kauppaan ei liity ulko- ja turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Se lähtee ihan yhtiön omista tarpeista, ja yhtiön hallitus on katsonut tämän tarpeelliseksi." Sen sijaan Sipilän ja muidenkin päättäjien olisi pitänyt ajatella ja kommentoida Uniper-kauppoja jotenkin näin:

"Tähän kauppaan liittyy myös ulko- ja turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia, kuten monet ovat ansiokkaasti tunnistaneet. Me kuitenkin uskomme näiden riskien toteutumisen todennäköisyyden pieneksi verrattuna siihen mahdollisuuteen, että kaasukauppa Venäjän kanssa jatkuu tuottoisana myös tulevaisuudessa. Koska kuitenkin Venäjän hyökkäys Krimille on osoittanut, että Venäjä voi myös tehdä arvaamattomia päätöksiä, olemme päättäneet rajoittaa Fortumin maksimiomistuksen Uniperistä 25 prosenttiin. Tällöin vaikka epätodennäköinen kauhuskenaario toteutuisi, emme me suomalaiset joutuisi siitä niin paljoa kärsimään, koska Fortum pysyisi vähemmistöomistajana Uniperistä." 

 

Poliitikkojen yksityiselämän kauheudet

Wille Rydmanin nuorten naisten ahdistelukohu

Helsingin Sanomat kirjoitti kesäkuussa laajan jutun Wille Rydmanin jo vuosia jatkuneesta tavasta iskeä ja ahdistella erittäin nuoria naisia. Jutussa useat naiset kertovat Rydmanin ahdistavasta ja seksuaalissävytteisestä käytöksestä. Osa näistä naisista on ollut alaikäisiä tutustuessaan Rydmaniin. 

Jutusta seuranneen kohun seurauksena Rydman joutui luopumaan eri valiokuntapaikoista. Lisäksi Rydman on eronnut myös kokoomuksen eduskuntaryhmästä ja Helsingin valtuustoryhmästä toistaiseksi. Rydmania ei kuitenkaan epäillä mistään rikollisesta toiminnasta, vaan hänen toimiaan ei pidetä kansanedustajalle sopivana. Wille on tehnyt rikosilmoituksen Hesarin ahdistelujutusta, koska hänen mukaansa juttu mustamaalaa häntä.

Jotkut ihmiset ovat puolustelleet Rydmania ja sanoneet, että koska hän ei ole tehnyt mitään laitonta, ei hänen uraansa pitäisi tällä tavalla tuhota. Toiset taas ovat vahvasti sitä mieltä, että törkeä käytös poliitikolta on tuomittavaa, vaikka se ei olisikaan varsinaisesti vastoin lakia. Tämän takia lähdin pohtimaan sitä, miten yleisesti tulisi suhtautua poliitikkoihin, jotka tekevät yksityiselämässään epämiellyttäviä ja hyvien tapojen vastaisia asioita, mutta jotka eivät kuitenkaan riko lakeja.

Kuuluisia poliitikkoja maailmalta, jotka tekivät kamalia tai vähintäänkin paheksuttavia asioita yksityiselämässä

Monet kuuluisat poliitikot ovat tehneet yksityiselämässään epämiellyttäviä asioita, jotka nykypäivänä voisivat hyvinkin koitua poliittisen uran turmioksi. Esimerkiksi erittäin laajasta arvostettu Britannian pääministeri Winston Churchill joi valtavasti alkoholia ja oli toistuvasti vähintäänkin lievässä humalassa myös töitä tehdessään. Hänen tyypillinen päivittäinen alkoholimääränsä koostui:

• Useista viskisooda-drinkeistä, joita hän nautti noin klo 11, teeaikaan ja nukkumaan mennessään.
• Reilusta puolesta litrasta shampanjaa tai viiniä lounaan yhteydessä, minkä jälkeen hän nautti annoksen brandyä.
• Ja taas uudestaan päivällisen yhteydessä reilu puoli litraa shampanjaa tai viiniä. Ja tyypillisesti hän joi myös päivällisen jälkeen annoksen brandyä.

Tämä vastaa yhden vuorokauden aikana noin 14 alkoholiannosta, joista ainakin 5 annosta nautittiin jo ennen päivällistä. Jos esimerkiksi Suomessa joku poliitikko kertoisi julkisesti nauttivansa tällä tavalla alkoholia joka työpäivä, hänet leimattaisiin välittömästi juopoksi ja tällaisen poliitikon poliittinen tulevaisuus olisi erittäin huteralla pohjalla. 

Runsaasta alkoholinkäytöstä huolimatta Churchill oli kuitenkin erittäin tehokas poliitikko ja muutenkin aikaansaava kaveri. Hän esimerkiksi kirjoitti yli 40 kirjaa ja voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1953. Kirjallisuuden lisäksi Winston nautti kuvataiteista ja hän maalasi useita satoja maalauksia. Puhumattakaan siitä, että Churchill oli ratkaisevassa roolissa natsien kukistamisessa. Jos hänen uransa olisi tuhoutunut alkoholismi-syytöksiin jo sen alkuvaiheissa, voisi maailma olla paljon synkempi paikka.

Erittäin suosittu presidentti John F. Kennedy petti toistuvasti vaimoaan ja käytti valta-asemaansa häikäilemättömästi hyväkseen päästäkseen sänkyyn naisten kanssa. Yksi hänen lukuisista rakastajattaristaan oli Kennedyn nuori assistentti. Kennedy siis käytti törkeästi valta-asemaansa hyväkseen suostutellessaan nuoria naisia rakastajattariksiin. 

Lyndon B. Johnsonista tuli Yhdysvaltain 36. presidentti sen jälkeen, kun John F. Kennedy salamurhattiin. Vaikka hän ei ollut missään vaiheessa erityisen suosittu presidenttinä, ovat monet asiantuntijat jälkikäteen arvioineet hänet paljon keskivertopresidenttiä paremmaksi. Kuitenkin jos joku merkittävä poliitikko toimisi nykypäivänä samoin kuin Lyndon, joutuisi tämä välittömästi syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä. Lyndon B. Johnson nimittäin nimeensä sopivasti tykkäsi heilutella munaansa (eli johnsoniaan) alaistensa ja toimittajien edessä.

Presidentti Bill Clintonin kaudella Yhdysvallat koki erittäin vauraan ajanjakson. Ylipäätään Clintonin valtakautta pidetään erittäin suotuisana USA:lle. Bill Clintonilla oli kuuluisa suhde tuolloin vain 22-vuotiaaseen Valkoisen talon harjoittelijaan Monica Lewinskyyn. Suhde kesti kaksi vuotta kunnes se paljastui. Vaikka Lewinsky on kertonut suhteen olleen molemminpuolinen, ei olisi varmastikaan ollut helppo paikka nuorelle harjoittelijalle torjua maailman mahtavimman miehen lähentelyä.

Lewinsky-tapaus ei ole suinkaan ainoa seksuaalinen skandaali liittyen Bill Clintoniin. Useat naiset ovat julkisesti syyttäneet häntä seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta ja jopa raiskauksesta. Clinton on kiistänyt seksuaalisen väkivallan, mutta Lewinskyn lisäksi hän on myöntänyt olleensa seksuaalisuhteessa avioliittonsa aikana myös muihin naisiin. Ja nyttemmin on paljastunut, että Bill Clinton on yksi lukuisista rikkaista miehistä, jotka lensivät Epsteinin Lolita Expressillä ja osallistuivat tämän seksibileisiin.

Iso osa seksuaalisista skandaaleista liittyvät aikaan ennen Bill Clintonin presidenttiyttä. Olisiko Yhdysvalloille ollut parempi, jos ne olisivat tuhonneet Clintonin uran ja estäneet tätä ikinä nousemasta presidentiksi?

Mikä tekee poliitikosta hyvän poliitikon?

Olin vuosia sitten kuuntelemassa pitkän uran tehneen yritysjohtajan luentoa. Hän kertoi, että uransa aikana hän oli aina suosinut mieluummin fiksun kelmin kuin idiootin ylentämistä merkittävään asemaan. Fiksu kelmi saattaisi hyvinkin kähmiä osan voitoista omaan taskuunsa ja edistää omaa uraansa yrityksen kustannuksella, mutta siinä samalla yritys myös yleensä hyötyi. Tietysti kaikkein parasta olisi löytää rehti ja fiksu tyyppi ylennettäväksi, mutta valitettavasti tällaisia ei aina ole saatavilla. Vähän samanlainen lähestymistapa voisi toimia poliitikkojenkin suhteen.

Tietysti kelmeydessä on useita erilaisia asteita. Esimerkiksi suuresti ihailemani Churchill ei ikinä peitellyt runsasta alkoholin käyttöään, vaan päinvastoin toi sitä jatkuvasti esiin jopa ylpeillen sillä. Ja siitä huolimatta häntä äänestettiin. Tällöin on perusteltua ajatella, että kansa ei paheksunut alkoholin käyttöä ainakaan liikaa. Toisaalta on useita perinteisiä arvoja korostavia poliitikkoja, jotka tekevät yksityiselämässään aivan päinvastoin kuin heidän julkisuuskuvansa antaa ymmärtää. Tällöin kansaa on petetty. Ja avioliiton ulkopuolinen suhde kahden aikuisen ihmisen välillä on tietysti jotain täysin muuta kuin nuoren avustajan painostaminen seksiin, raiskauksesta puhumattakaan.

Omalla kohdallani poliitikon ajama politiikka on ratkaisevaa. Mutta tietysti mieluummin äänestän sellaista poliitikkoa, jonka arvot ja käytös myös vastaavat omaa arvomaailmaani. Kuitenkin usein äänestäjän täytyy valita vähiten huono vaihtoehto ja tällöin itse olen valmis katsomaan joitakin yksityiselämän puutteita läpi sormien, jos poliitikko tekee fiksuja päätöksiä julkisessa roolissaan.

Palataan vielä Rydmaniin

Rydmanin kohdalla eivät kuitenkaan täyty fiksun kelmin määritelmä. En ole ikinä pitänyt hänen ajamaansa politiikkaa erityisen fiksuna. Hän tuntuu aina olleen paljon keskittyneempi miettimään poliittista taktiikkaa siitä, miten tulla valituksi, kuin miten aidosti parantaa suomalaista yhteiskuntaa. Lisäksi hänen käytöksensä kielii äärimmäisestä typeryydestä. Ilmeisesti hänen paheksuttava toimintansa on ollut laajasti ainakin kokoomuslaisten piirien tiedossa. Ja fiksu ihminen olisi varmasti tajunnut, että alkoholin juottaminen alaikäisille ja heidän liehittelynsä poliittisissa tapahtumissa ei ole järkevää poliittisen uran kannalta.    

  

Kymmenen vuotta tämän blogin aloittamisesta

Julkaisin ensimmäisen kirjoituksen tässä Politiikkaa järjellä -blogissa heinäkuussa 2012 eli nyt on tullut kymmenen vuotta täyteen. Ensimmäinen kirjoitus oli aiheeltaan Mitäs mieltä päättäjämme ovatkaan eurokriisin hoidosta. Tuossa kirjoituksessa kallistuin niiden poliitikkojen kannalle, jotka vastustivat yhteisvastuun lisäämistä euromaiden kesken.

Kymmenen vuotta vanhoja blogeja ei kauhean montaa ole, joten olen päässyt tässä mielessä kokeneiden konkareiden joukkoon. Esimerkiksi suosittu ja suositeltava blogi Omavaraisuushaaste on ollut toiminnassa "vasta" reilut kuusi vuotta. Toisaalta suomalaisten poliittisten blogien ehdoton ykkönen Soininvaara.fi on ollut toiminnassa vuodesta 2007 saakka. Ja jo sitä ennen Osmo kirjoitti blogia toisessa muodossa. Halla-Aho puolestaan kirjoitti kuuluisaa Scripta-blogiaan vuodesta 2003 vuoteen 2019 saakka eli reilut 15 vuotta.

Tarkistin, minkälaisista aiheista olen vuosien varrella kirjoittanut. Eniten olen käsitellyt talousasioita ja sitä, miten Suomen talouskasvua saataisiin parhaiten tuettua. Olen useassa kirjoituksessa korostanut tuotekehityksen, koulutuksen ja yleensäkin osaamiseen liittyvien investointien tärkeyttä talouskasvun tukemisessa. Sen sijaan olen lytännyt erilaisia ehdotuksia palkkojen alentamisesta tai työttömien pakottamisesta ottamaan vastaan mitä tahansa työtä. Olen myös kantanut huolta osaavan työvoiman saamisesta ja kannustanut suomalaista yhteiskuntaa houkuttelemaan voimakkaammin työntekijöitä muista maista.

Olen myös innolla seurannut erilaisia vaaleja, tutustunut vaaliohjelmiin ja kokeillut lukuisia vaalikoneita. Eri puolueiden vaaliohjelmia olen pyrkinyt analysoimaan mahdollisimman puolueettomasti pyrkien löytämään jotain hyvää kaikista ohjelmista. Aina se ei tosin ole onnistunut. Kun juuri kävin läpi näitä vanhoja analyysejä, huomasin todella monen eri puolueen kannattaneen vuosien varrella työttömyystukien muuttamista kohti perustuloa. Sen takia onkin iso sääli, että vuonna 2017 alkaneen perustulokokeilun jälkeen asian suhteen ei ole tapahtunut yhtään mitään. Itse olen perustuloa käsitellyt positiiviseen sävyyn useissa eri kirjoituksissa.

Ukrainan kriisin ja Venäjän aloittaman hyökkäyssodan seurauksena olen kirjoittanut paljon turvallisuuspolitiikasta. Vielä tammikuussa 2022 kallistuin Nato-jäsenyyden osalta sille kannalle, että olisi fiksuinta pysytellä Naton ulkopuolella. Mutta Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä, muutin nopeasti kantani voimakkaasti Nato-jäsenyyden puolelle. Energiariippuvuutta Venäjästä pitäisi vähentää paljon nykyisiä toimia nopeammin, vaikka siitä sitten aiheutuisikin lisäkustannuksia energian käyttäjille. Samoin Ukrainaa pitäisi tukea voimakkaammin. 

Työttömyydestä, terveydestä ja maahanmuutosta olen kaikista kirjoittanut suunnilleen yhtä useasti. Ja nyt olen päässyt ihan omakohtaisesti kokemaan työttömyyden. Yli puolet terveyteen liittyvistä kirjoituksistani käsittelevät koronaa. Sen suhteen suosittelin rokotteiden ottamista, mutta muuten pidin rajoituksia turhina. Pakolaisista ja laittomasta maahanmuutosta olen yleisesti ottaen ollut sitä mieltä, että se ei ole niin merkittävä ongelma, kuin mitä perussuomalaiset ajattelevat. Toisaalta ei sen ongelmilta pidä ummistaa silmiäänkään.

Blogin koko kymmenvuotisen elinkaaren ajalta kaikkein suosituimmat kirjoitukset ovat olleet: 

1. 10 älykkäintä suomalaista poliitikkoa
2. Alustatalouden ahertajat, miten heidän asemaansa tulisi suhtautua
3. Kirja-arvostelussa Hyvän historia

Nämä ovat kuitenkin kaikki melko tuoreita kirjoituksia. Historian havinasta tahdon nostaa vielä tämän kirjoituksen, josta olen ylpeä: Suomi heittämässä pyyhkeen kehään talouskasvun tavoittelussa