HS:n presidentinvaalien vaalikone

Vaalikone löytyy täältä.

Vaalikoneen mukaan parhaiten minulle sopivat ehdokkaat ovat:

1. Alexander Stubb, 73%
2. Pekka Haavisto, 72%
3. Mika Aaltola, 72%
4. Harry Harkimo, 69%
5. Olli Rehn, 68%
6. Li Andersson, 64%
7. Jussi Halla-aho, 63%
8. Sari Essayah, 61%

Alkuun hiukan ihmettelin sitä, miksi vaalikoneen mukaan Stubb olisi minulle sopivampi kuin Haavisto. Sillä kun tarkastelee Hesarin vaalikonevastausten perusteella tehtyä arvokarttaa, niin sen mukaan Haavisto osuu lähes tismalleen samaan kohtaan omien vastausteni kanssa. Ja Stubb on puolestaan jonkin matkan päässä enemmän oikealla ja vähemmän liberaalivihreä kuin minä.

Vaalikoneessa voi kuitenkin helposti vertailla ehdokkaita, joten kun otin Stubbin ja Haaviston vertailuun, asia selvisi nopeasti. Puolustukseen liittyvissä kysymyksissä Haavisto erosi merkittävästi omista vastauksistani.

Käytännössä siis ratkaiseva ero oli seurausta vain yhdestä kysymyksestä: Stubb sallisi ydinaseiden kuljetukset Suomen kautta kun taas Haavisto ei.

Ainakaan minulle tämä Hesarin vaalikone ei juurikaan tuonut apua sen valinnassa, ketä ehdokasta äänestäisin. Vaalikoneet ovat kätevä apuväline esimerkiksi kunnallis- ja eduskuntavaaleissa, joissa ehdokkaita on valtavan paljon, enkä itse tunne niistä kuin muutamat. Tuntemattomien ehdokkaiden joukosta on hyvä haarukoida vaalikoneiden avulla pienempi joukko ehdokkaita, joihin lähteä sitten tarkemmin tutustumaan. Presidenttiehdokkaiden kohdalla kuitenkin tiedän jo kaikki varteenotettavat ehdokkaat sen verran hyvin, ettei vastaavanlaisesta karsimisesta ole hyötyä.

Sen sijaan minulle paljon merkitsevämpää on se, millaisia päätöksiä ja kannanottoja ehdokkaat ovat aiemmin tehneet. Tästä kirjoitin aiemmin tässä jutussa. 

Maailman parhaimmatkaan neuvot

Jännitys tiivistyi YK:n päämajassa. Suuren neuvotteluhuoneen ikkunasta näkyi New Yorkin kaupunkimaisema pilvenpiirtäjineen. Tekoälytutkija Samuli Kaskinen kiinnitti katseensa noin 500 metrin päässä olevan Chrysler Buildingin terävään kärkeen ja pyrki hidastamaan hengitystään. Häntä jännitti todella paljon. Aivan hetken kuluttua  Kaskisen ja hänen tutkimusryhmänsä vuosien työn tulokset esiteltäisiin maailman tärkeimmille poliittisille johtajille. 

"It's showtime", Samulin vieressä istuva projektin amerikkalainen apulaisjohtaja mutisi ja nousi tuolistaan. Molemmat kääntyivät kohti neuvotteluhuoneen ovia seuratakseen sisääntulijoita. Ensimmäisenä huoneeseen asteli YK:n pääsihteeri kannustaen innokkaasti viittilöiden perässä tulijoita. Häntä seurasi vapaan maailman johtaja, Yhdysvaltojen presidentti, joka asteli määrätietoisesti pöydän päähän parhaalle paikalle. Kiinan pääsihteeri ja Venäjän presidentti puolestaan asettautuivat pöydän toiseen laitaan jättäen pitkän hajuraon amerikkalaiseen. Muut poliittiset päättäjät asettuivat diplomaattisia kuvioita noudattaen näiden suurvaltojen edustajien välimaastoon.

YK:n pääsihteeri rykäisi selvittäen kurkkuaan ja aloitti: "Hyvät naiset ja herrat, tervetuloa historialliseen tilaisuuteen. Pääsette todistamaan vuosien kehitystyön tuloksia, jotka toivoaksemme mullistavat kansainvälisen poliitikan tekoa. Ihmiskunta on vihdoinkin saanut avukseen jotain meitä itseämme viisaampaa, joka voi ohjata meidät kohti parempia ratkaisuja ongelmiin, joihin emme ole aiemmin onnistuneet löytämään ratkaisua. Kyseessä on mullistava keinoäly-ratkaisu, jota olemme opettaneet..."

Tässä vaiheessa Yhdysvaltojen presidentti keskeytti pääsihteerin töksäyttämällä: "Joo, joo, me kaikki tiedämme kuinka valtavasti rahaa olemme sysänneet tähän YK:n projektiin. Päästä jo propellipäät vauhtiin. Tahdomme vihdoinkin nähdä, mitä kaikilla rahoillamme on saatu aikaan."

Pääsihteeri oli selvästi hiukan näreissään keskeytyksestä, mutta hän totesi muiden jakavan amerikkalaisen kärsimättömyyden. Hän viittilöi kohti pöydän nurkassa odottanutta Kaskista aloittamaan. Tekoälytutkija nousi ylös ja aloitti selvästi hermostuneella äänellä komentamalla ison näyttötaulun päälle. Näytölle ilmestyi suuri kybersilmä, joka muodostui lukuisista neonvärisistä hiukkasista. "Saanko esitellä, tässä on Delfi. Se on luonnollisesti nimetty antiikin Kreikan Delfoin oraakkelin mukaan, joka sekin neuvoi ihmisiä suurissa kysymyksissä."   

Ennen kuin tutkija ennätti kertomaan tarkemmin siitä, miten valtava määrä laskentaytimiä ja parametrejä muodosti Delfin, kärsimättömään tapaansa Yhdysvaltojen presidentti pysäytti hänet. "Okei, näytä mihin tuo Delfi pystyy. Aloita vaikka jollain helpolla, kuten vaikkapa miten saadaan vihdoin ja viimein pysyvä rauha Lähi-Itään." 

Näytöllä suuri silmä vilkkui hetken aikaa eri väreissä. Sitten kaiuttimista kantautui naisen ääni, joka toi mieleen brittiläisen opettajattaren. "Paras tapa saavuttaa pysyvä rauha Lähi-Itään on ratkaista Israelin ja Palestiinan ongelma tavalla, jonka kanssa kaikki osapuolet voivat elää. Tätä varten nykyisen Israelin valtion alueelle tulee muodostaa kaksi erillistä valtiota, joilla on selvät rajat. Kansainvälisen yhteisön tulee tunnustaa nämä rajat ja turvata niiden koskemattomuus. Toinen valtioista on juutalaisille ja toinen palestiinalaisille. Tämä poistaa yhden merkittävistä konfliktien syistä, kun enää ei ole tarvetta kiistellä siitä, kenelle tietty maa-alue kuuluu."

"Lisäksi tällainen kahden valtion ratkaisu auttaa..."

Tässä vaiheessa Israelin pääministeri huudahti raivostuneena: "Eli pitäisikö meidän luovuttaa maata Hamasin kaltaisille terroristeille?" 

Nyt Delfi ei pysähtynyt miettimään vaan jatkoi heti äänellä, joka monista kuulijoista muistutti sitä, kuinka kärsivällinen opettaja yrittää saada tavallistakin typerämmän oppilaan tajuamaan. Delfi selitti, miten palestiinalaisille tulevan valtion alle tulevat alueet valittaisiin ja miten näillä alueilla nyt asuvien juutalaisten siirtokuntien asukkaiden täytyisi muuttaa muualle. Tätä kuunnellessaan Israelin pääministeri muuttui koko ajan punaisemmaksi ja punaisemmaksi, kunnes hän lopulta räjähti. "Ei ikinä! Me juutalaiset emme milloinkaan suostu moiseen ja taivu terroristien tahtoon."

Tähän Delfi vastasi tyynesti, että kahden valtion ratkaisun toteuttamiseksi riittää, että Israelin tärkein tukija eli Yhdysvallat asettuu päättäväisesti sen kannalle ja painostaa Israelin suostumaan siihen. Tämä hiljensi Israelin pääministerin ja sai kaikki katsomaan kysyvästi Yhdysvaltojen presidenttiä. Pelkkä ajatuskin siitä, että USA sanelisi, mitä Israelin tulisi tehdä, oli selvästi liikaa Israelin pääministerille. Tämä pomppasi pystyy ja marssi raivokkaasti tömistellen ulos neuvotteluhuoneesta.

Oven pamahdettua kiinni muut jatkoivat edelleen jenkkien presidentin katsomista. Tämä vaikutti selvästi kiusaantuneelta ja miettiväiseltä. Lopulta vapaan maailman johtaja totesi: "Äh, kyllähän te tiedätte, että hallintoni täytyy tukea Israelin johtoa. Se olisi poliittinen itsemurha Yhdysvalloissa, jos alkaisimme puoltamaan palestiinalaisia juutalaisten sijasta. Tuosta ei tule yhtään mitään."  

Ennen kuin tunnelma latistuisi liikaa, Samuli Kaskinen ehdotti jonkin toisen ongelman kokeilemista. Seuraavaksi Delfin apua pyydettiin globaalin ilmastonmuutoksen torjumiseen. Sekään ei kuitenkaan mennyt juurikaan paremmin. Delfi ehdotti, että länsimaat keräisivät hiiliveroilla noin 2% bruttokansantuotteestaan. Sitten nämä rahat ohjattaisiin kehittyvien maiden teollisuuden kehitykseen, jotta ne voisivat harpata yli pahiten saastuttavan vaiheen kehityksessään. Tämä ei lainkaan kelvannut Yhdysvaltojen presidentille tai Iso-Britannian pääministerille. Monet EU-maiden johtajat näyttivät myös hyvin nyrpeiltä tämän kuullessaan.

Lopulta yritettiin vielä kysyä Delfin neuvoa Eurooppaa uhkaavaan pakolaiskriisiin. Tekoäly ei kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun lukuisat eurooppalaiset johtajat huudahtivat ärtyneinä ja vannoivat, että ainakaan heidän maansa ei osallistuisi eurollakaan mihinkään lisäkuluihin. 

Loppujen lopuksi Samuli Kaskinen joutui todistamaan, kuinka hänen vuosien työnsä valui täysin hukkaan.

 

Vihdoinkin eläkevarojen sijoitustuottoja aiotaan parantaa

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että eläkevarojen kanssa pitäisi ottaa enemmän riskiä. Sillä kun sijoitushorisontti on yli 20 vuotta, osakkeet kannattavat selvästi enemmän kuin mitkään muut sijoitukset. Nyt uusi hallitus suunnittelee eläkejärjestelmän uudistusta, jossa toivottavasti mennään juuri tähän suuntaan.

Tällä hetkellä eläkeyhtiöiden sijoitusvarojen riskinottoa rajoitetaan vakavaraisuussäännöksillä. Nämä säädökset estävät lisäämästä osakkeiden osuutta kaikista sijoituksista yli 50 prosentin. Tämän takia eläkevarat tuottavat huonommin, kuin mitä ne voisivat tuottaa suuremmalla osakepainotuksella. Vertailun vuoksi esimerkiksi Norjan Valtion kansainvälisen eläkerahaston sijoituksista 70 prosenttia on osakkeina ja Ruotsin lakisääteisen puskurirahaston AP6:n kaikki sijoitukset ovat osakkeina.

Julkisen sektorin työeläke­vakuuttajan Kevan toimitusjohtajan Jaakko Kiander on arvioinut, että sijoitus­tuottojen parantaminen yksinään osakkeiden osuutta lisäämässä voisi jo riittää eläke­paineiden hanskaamiseen. Tämä olisi selvästi paras vaihtoehto turvata eläkejärjestelmän kestävyys. Jos typeristä vakavaraisuussäännöksistä pidettäisiin kiinni, pitäisi joko nostaa eläkemaksujen suuruutta, leikata eläkkeitä tai lykätä taas eläkkeelle pääsyä myöhemmäksi. Nämä ovat kaikki paljon ikävämpiä vaihtoehtoja verrattuna osakkeiden osuuden lisäämiseen, josta on lähes pelkästään hyötyä.

Eläketurvakeskus on tehnyt jo pitkään vertailua eri maiden eläkerahastojen tuotoista. Kun tuottoja tarkastellaan 15 vuoden ajanjaksolla, selvästi parhaiten on tuottanut pelkästään osakkeisiin sijoittava Ruotsin lakisääteinen puskurirahasto AP6. Vertailusta nähdään, että pitkällä ajanjaksolla tuotto on sitä parempaa, mitä suurempi osuus sijoituksista on osakkeissa.

Kun vertaillaan, miten työeläkeyhtiöiden eri sijoituslajit ovat tuottaneet 10 vuoden aikajaksolla 2013 - 2022, saadaan seuraavat tulokset:

• Osakkeet 10 %
• Kiinteistösijoitukset 5,2 %
• Muut sijoitukset 4,6 %
• Korkosijoitukset vajaat 2 %

Eli tässäkin vain 10 vuoden vertailussa osakkeet ovat tuottaneet selvästi parhaiten. Ja mitä pidempää ajanjaksoa tarkastellaan, sitä paremmin osakkeet pärjäävät.

Budjetissa näkyy hallituksen ailahteleva suhtautuminen velkaantumiseen

Petteri Orpon ja Riikka Purran vetämä hallitus ei tunnu osaavan päättää, mitä mieltä se todella on valtion velkaantumisesta.

Hallitus leikkaa menoja ensi vuonna runsaalla 700 miljoonalla eurolla. Kokonaisuudessaan budjetin loppusumma on 88 miljardia euroa eli leikkaukset ovat alle prosentin koko budjetista. Budjetissa leikataan työttömyystukia ja tehdään muitakin säästöjä sosiaaliturvaan, jotta velkaantumista hillittäisiin. Leikkaukset osuvat erityisesti niihin, jotka ovat jo valmiiksi pienituloisia tai jopa köyhiä. Nämä leikkaukset tulevat tekemään kipeää esimerkiksi opiskelijoille ja pääkaupunkiseudulla asuville matalapalkka-alojen työntekijöille.

Leikkauksia tarvitaan, sillä valtion velkaantuminen täytyy saada hallintaan. Mutta leikkausten osalta jätetään monia mahdollisuuksia käyttämättä, jotka auttaisivat valtion taloutta enemmän, eivätkä olisi yhtä kipeitä kansalaisille. Räikeimpänä sivuutettuna säästötoimena toimivat yritystuet. Niistä ei aiota leikata lainkaan, vaikka niistä saataisiin helposti ainakin parin miljardin säästöt. Vuonna 2022 suoria yritystukia jaettiin lähes 2 miljardia euroa ja erilaisia verotukia yli 7 miljardia euroa yhteisistä rahoista. Onkin suorastaan irvokasta, ettei näitä hyödyttömiä tukia karsita.

Myös varakkaat eläkeläiset olisi ollut syytä ottaa mukaan säästötalkoisiin. Eläkemenoissa säästettäisiin reilu miljardi euroa, jos työeläkeindeksi jäädytettäisiin vuodeksi. Jos jäädytys tehtäisiin kahdeksi vuodeksi, vaikutus olisi enimmillään lähes 2 miljardia euroa. Koko hallituskauden mittainen eläkkeiden jäädytys tuottaisi vuonna 2027 yli kolmen miljardin euron eläkesäästön. Kun tätä vertaa nyt budjetissa päätettyihin leikkauksiin nähdään, että pelkästään yhden vuoden työeläkeindeksin jäädytys tuottaisi enemmän säästöjä kuin kaikki nyt päätetyt leikkaukset. Eikä eläkkeiden korotuksen jäädyttäminen yhdeksi vuodeksi olisi kovinkaan paha isku. Eläkkeistä olisi siis saatavissa todella merkittäviä säästöjä hyvinkin pienillä toimilla. 

Hallituksen ailahtelevainen suhtautuminen valtion velkaan näkyy tulopuolella. Budjetissa nimittäin toisaalta kevennetään verotusta, mikä pahentaa velkaantumista. Palkansaajien verotus kevenee kaikissa tuloluokissa. Kuitenkin sekä suhteellisesti että absoluuttisesti suurimmat kevennykset kohdistuvat yli 10 000 euroa kuukaudessa ansaitseviin. Kaikenkaikkiaan verotus kevenee lähes 400 miljoonaa euroa. Tämä tulee vähentämään valtion tuloja eli veronkevennykset lisäävät tarvetta ottaa velkaa. Useat tutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että verojen keventäminen ei nosta ainakaan merkittävästi työn määrää tai taloudellista toimeliaisuutta, mikä siten nostaisi verotuloja. Eli ainakin lyhyellä tähtäimellä verojen leikkaaminen nostaa valtion tarvitseman velkarahan määrää. 

Lopputuloksena velkaantuminen jatkuu pahana. Velkaa otetaan 11,5 miljardia euroa. Tämä näyttää surkealta epäonnistumiselta kun sitä vertaa Kokoomuksen vaaliohjelman iskulauseeseen: "Nyt on oikea aika lopettaa velaksi eläminen". Varsinkin kun paljon enemmänkin olisi ollut tehtävissä. Purra on maininnut, että lisätoimenpiteitä tarvitaan velkaantumisen hillitsemiseksi. Hän on kertonut henkilökohtaisena mielipiteenään, että myös veroja tulisi tarkastella valtion talouden tervehdyttämisen kannalta. Toivottavasti näin tehdään.

Politiikassa puhutaan liikaa arvoista

Tänä vuonna mediassa on näkynyt paljon tällaisia otsikoita:

• Sdp:n Mäkynen syyttää Orpoa johtajuuden ja arvojen puutteesta (HS, 30.6.2023)
• Nyt punnitaan arvot, kun RKP ja PS rimpuilevat hallitukseen (YLE, 29.4.2023)
• Maailmassa on menossa kova arvojen taistelu (Demokraatti, 17.5.2023)
• Näin puolueet sijoittuvat arvokartalle (Iltalehti, 21.2.2023)

Puolueet tuovat vahvasti esiin arvoja myös omassa viestinnässään. Esimerkiksi SDP kuvailee itseään näin nettisivuillaan: "SDP on arvoihin pohjautuva lähes 40 000 jäsenen puolue." Arvot-kohdassa kerrotaan SDP:stä, että: "Perusarvojamme ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Sosialidemokratian arvoja toteutetaan ennen muuta demokratian, hyvinvointiyhteiskunnan ja yhteistyön kautta. Yhteiskunnan on taattava jokaiselle jäsenelleen reilut mahdollisuudet oman elämänsä rakentamisessa." 

Vertailun vuoksi Kokoomus kertoo omia arvojaan käsittelevällä sivulla niistä näin: "Kokoomus haluaa kehittää Suomea vapaaseen länsimaiseen yhteiskuntajärjestykseen perustuvana avoimena yhteiskuntana, jossa yksilönvapaus ja ihmisoikeudet on turvattu." Samalla sivulla jatketaan: "Kokoomus ja sen aate ovat osa demokraattisten maiden keskustaoikeistolaisten puolueiden muodostamaa yhteisöä. Se jakaa samat yhteiset vapauden ja demokratian arvot ja haluaa niiden pohjalta tehdä työtä ihmisten, yhteiskuntien ja ympäristön hyväksi."

Sekä SDP:n että Kokoomuksen arvot kuulostavat varmaan lähes jokaisen suomalaisen mielestä varsin kelvollisilta. Tuskinpa juuri kukaan kokoomuslainenkaan vastustaa SDP:n mainitsemia vapautta, tasa-arvoa tai reiluja mahdollisuuksia. Tai vastaavasti tuskinpa kovinkaan moni sosiaalidemokraatti moittisi halua parantaa ihmisten, yhteiskuntien tai ympäristön tilaa. Mutta tämänkin takia tällaiset julkilausutut arvot ovat käytännössä täysin arvottomia. Koska puolueiden ja poliitikkojen mainitsemat arvot ovat niin yleismaailmallisia ja epämääräisiä, ei niistä juurikaan ole ohjaamaan käytännön politiikkaa tai auttamaan äänestäjiä valitsemaan, ketä äänestäisivät. 

Mutta epämääräisiin arvoihin keskittymisessä on paljon suurempikin ongelma kuin niiden samankaltaisuus. Puhe on halpaa. Jokainen isompi puolue pystyy helposti palkkaamaan muutaman taitavan markkinatutkijan sekä sanasepon, jotka sitten kartoittavat isojen massojen tuntoja ja niiden pohjalta kirjoittavat sellaiset myyntipuheet arvoista, jotka uppoavat mahdollisimman moneen potentiaaliseen äänestäjään. Julkilausutut arvot ovat täysin arvottomia, jolleivat ne myös näy poliitikon toiminnassa.

Aloittelevia käsikirjoittajia neuvotaan rakentamaan tarina niin, että päähenkilö joutuu tarinan aikana tekemään kipeitä valintoja, jotka paljastavat päähenkilön todellisen luonteen. Jos esimerkiksi käsikirjoittaja tahtoo viestiä elokuvan katsojalle, että päähenkilö on luotettava ystävä, hän rakentaa kohtauksen, jossa sankari joutuu valitsemaan henkilökohtaisen kärsimyksen tai ystävän pettämisen välillä. Thelma ja Louise olisi paljon surkeampi leffa, jos Thelma hylkäisi ystävänsä poliiseille tämän ammuttua häntä uhanneen miehen. Sen sijaan sellainen on tyypillisen surkeaa käsikirjoittamista, jossa menestyvän sankarin luonteen hyvyyttä koetetaan tuoda esiin sillä, että tämä antaa muutaman dollarin kohtaamalleen kodittomalle.

Samaan tapaan meidän pitäisi tarkastella poliitikkojen arvoja näiden tekemien valintojen perusteella. Vaikka poliitikko kuinka kertoisi, että koulutus on hänelle tärkeää, mutta sitten äänestää koulutuksen leikkausten puolesta, meidän pitäisi tajuta, että ei se koulutus sitten ollutkaan tälle niin tärkeää. Tai jos tietty puolue mainostaa puolustavansa ihmisoikeuksia, mutta samalla estää terveydenhoidon paperittomille maahanmuuttajille, niin jälleen tekojen valossa ihmisoikeuksista voidaan näköjään joustaa paljonkin.

Mitkä ovat mielestäsi olleet räikeimpiä esimerkkejä viime vuosilta poliitikkojen julkilausuttujen arvojen ja näiden tekojen välillä?

Talk Helsinki -tapahtuman presidenttiehdokkaiden kohtaaminen

Mika Aaltola, Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho ja Olli Rehn kohtasivat Talk Helsinki -tapahtumassa 16.8.2023.

Olli Rehn aloitti nololla vitsillä sanomalla, ettei hän ole harmaa vaan albiino.

Halla-aho ennusti, että Venäjän nykyinen johto ei lopeta sotaa, jollei se kärsi merkittävää sotilaallista tappiota. Rehn lisäsi tähän, että Venäjä pyrkii pitkittämään sotaa ainakin siihen saakka, että USA:n presidentinvaalit ovat ohitse. Eli Putin asettaa toivonsa siihen, että Donald Trump pääsisi uudestaan presidentiksi ja sitten lopettaisi tuen Ukrainalle. Aaltola uskoo Venäjän moraalisen alamäen jatkuvan vielä pitkään, eikä Venäjästä ole luotettavaksi neuvottelukumppaniksi vuosikausiin. Nyt ei ole aika käydä dialogia Venäjän kanssa.

Pekka Haavisto mielestäni erittäin typerästi toi esiin, että jossain vaiheessa Suomella ja muilla länsimailla tulee Ukrainalle annettavan sotilaallisen avun raja vastaan. Vaikka tämä varmaan onkin totta, ei tuollaisia kommentteja kannattaisi missään julkisuudessa sanoa. Sillä kun Venäjä kuulee tuollaista, niin se vain rohkaistuu jatkamaan sotaa. Haavisto siis jatkoi samalla vaarallisella Venäjää miellyttävällä linjalla, josta annoin hänelle miinusta edellisessä kirjoituksessani. 

Halla-aho erottui ympäristön osalta muista panelisteista. Jussi vähätteli ilmastonmuutoksen merkitystä, eikä nähnyt sitä oleellisena presidentin tehtävän kannalta. Hän myös kritisoi liiallista kunnianhimoa ympäristötoimenpiteiden osalta. Odotetusti Haavisto oli täysin päinvastaista mieltä ja näki, että presidentti voi arvojohtajuudella edistää ympäristöystävällisten ratkaisuiden käyttöönottoa sekä vientiä ulkomaille. Rehn toi hyvin esiin, että ilmastoahdistuksesta tulisi päästä yli konkreettisiin toimenpiteisiin. Aaltola ja Haavisto peesasivat tässä Rehniä.

Aaltola sortui pari kertaa turhan monimutkaisiin puheenvuoroihin, joista oli vaikea löytää varsinaista pointtia. Mutta enimmäkseen hän pärjäsi ihan hyvin kokeneiden ammattipoliitikkojen kanssa. Aaltola esimerkiksi antoi hyvin realistiselta kuulostavan arvion ilmastopakolaisuuden ikävistä seurauksista. Hän myös varoitteli liiallisen Kiina-riippuvuuden vaaroista.

Kaikki panelistit olivat samaa mieltä siitä, että se on hyvä asia, että Eurooppa siirtyy pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Tämä heikentää Venäjän valtaa, mikä hyödyttää myös Suomea vähentämällä Venäjän riskiä. 

 

Presidenttiehdokkaiden mennyt suoriutuminen, osa 1

Presidentin tulisi olla taitava johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa. Ja siinä onnistuakseen hänen täytyy kyetä tunnistamaan Suomea uhkaavia vaaroja sekä kertomaan kansalle, miten niihin tulisi suhtautua. Tulevia uhkia emme vielä osaa varmuudella sanoa, puhumattakaan siitä, että tietäisimme, mikä olisi paras tapa reagoida niihin. Sen sijaan jälkikäteen pystymme helpommin tunnistamaan Suomea uhkaavat vaarat sekä miten niihin olisi kannattanut varautua. 

Tämän takia vertailen varteenotettavien presidenttiehdokkaiden kantoja Suomea aiemmin uhanneisiin vaaroihin sekä siihen, millaisia ratkaisuja nämä henkilöt ovat vuosien varrella niihin tarjonneet. Esimerkiksi ovatko ehdokkaat nähneet Venäjän todellisen, terroristisen luonteen ja esittäneet oikeanlaisia ratkaisuja Venäjän vaaraan. Venäjän uhan lisäksi vertailen myös ehdokkaiden näkökantoja seuraaviin kahteen asiaan. Ilmastonmuutoksen aiheuttama globaali uhka sekä liiallinen riippuvuus Kiinasta niin tuotettujen tavaroiden kuin tiettyjen elintärkeiden komponenttien suhteen.

Otan mukaan vertailuun jo virallisesti ehdolle asettautuneet henkilöt sekä muutaman muun, jotka vielä saattavat asettautua ehdolle. Nämä ovat:

• Vihreiden Pekka Haavisto, joka on toiminut mm. ulkoministerinä ja pyrkinyt jo kahdesti aiemmin presidentiksi
• Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn, joka on keskustalainen ja aiemmin toiminut mm. ministerinä ja komissaarina
• Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola
• Perussuomalaisten Jussi Halla-aho, joka on puolueen ideologinen johtaja erityisesti maahanmuuton suhteen
• Liike nytin Harry ”Hjallis” Harkimo, joka toimi ennen politiikkaa liikemiehenä
• Kokoomuksesta mahdollisia ehdokkaita ovat Alexander Stubb sekä Risto E. J. Penttilä, joten otan molemmat tarkasteluun
• Penttilästä kirjoitin aiemmin toivoen hänen ehdokkuuttaan
• SDP:ltä todennäköisimpänä ehdokkaana pidetään Jutta Urpilaa, joka on entinen puolueen puheenjohtaja, ministeri sekä viime vuodet toiminut EU-komissaarina

Tässä ensimmäisessä osassa keskityn mahdollisten presidenttiehdokkaiden suhtautumiseen Venäjään ja Natoon. Palaan myöhemmissä kirjoituksissa ilmastonmuutokseen sekä Kiina-riippuvuuten.

Merkit Venäjän uhasta vuosien saatossa

Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että Venäjä muuttui viimeisten noin 20 vuoden aikana entistä vaarallisemmaksi sotilaalliseksi uhaksi. Putinin vallan alkuaikoina oli ihan hyvätkin syyt uskoa, että tulevaisuudessa Venäjän kanssa voisi käydä kaikkia hyödyttävää kauppaa ja tehdä yhteistyötä. Mutta tilanne muuttui dramaattisesti Putinin valtakauden jatkuessa. Vaaran merkit toi viimeistään selvästi esille vuonna 2008 käyty Georgian sota, jonka seurauksena Venäjä käytännössä kaappasi Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet valtaansa. Sota oli tappioiden osalta hyvin pieni (molemmilta puolilta kaatui joitakin satoja sotilaita), mutta näin jälkikäteen sen voi nähdä selvänä merkkinä Venäjän valitsemasta aggressiivisesta linjasta naapurimaita kohtaan. 

Tosin Putinin todellisesta luonteesta ja hänen suunnitelmistaan Venäjää kohtaan oli merkkejä jo ennen Georgian sotaa. Vuonna 2003 Putinia ärsyttänyt oligarkki Hodorkovski heitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2004 Putin oli vastannut näin, kun häneltä oli tiedusteltu, aikoisiko hän sallia erilaisia poliittisia ryhmittymiä ja näkemyksiä Venäjällä. "Minä tarvitsen yhtenäisen puolueen, jotta saamme palautettua kurin Venäjälle. Oligarkit, alueelliset satraapit ja mafia on palautettava järjestykseen." Vuoden 2007 Munchenin turvallisuuskonferenssissa Putin piti puheen, jossa hän kertoi Venäjän jatkavan samalla tyylillä, jota se oli harjoittanut jo tuhat vuotta. Jos Venäjä kokisi itsensä uhatuksi, se valtaisi lähialueitaan turvavyöhykkeiksi riippumatta siitä, mitä naapurikansat tästä tuumaisivat. 

Viimeistään Krimin valtauksen vuonna 2014 olisi pitänyt avata silmät Venäjän ja Putinin todellisesta luonteesta. Valtaus johti Itä-Ukrainan sotaan, joka kyti hiljaisella liekillä vuosikausia. Kunnes sitten vuonna 2022 Venäjä aloitti täysimittaisen suursodan Ukrainaa vastaan. Tämän seurauksena Suomi liittyi Natoon saadakseen itselleen parempaa turvaa vastaavanlaista tilannetta varten. Natoon liittymistä pidetäänkin nyt erinomaisena ratkaisuna ja lähinnä ihmetellään, miksei sitä tehty jo aiemmin. Samoin on syytä kummastella, miksei Venäjän aggressiivista toimintaa pyritty hillitsemään jo paljon aiemmin esimerkiksi voimakkailla talouspakotteilla. 

Jos sinua kiinnostaa kerrata Ukrainan sodan alkuvaiheita, kannattaa lukea nämä aiemmin kirjoittamani jutut:

•  Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?
• Energia ja turvallisuuspolitiikka

Mitenkä potentiaaliset tulevat presidentit sitten ovat menneinä vuosina suhtautuneet Venäjän uhkaan ja Natoon?

Pekka Haaviston suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Otetaan ensin tarkasteluun Pekka Haavisto. Hän on suhtautunut melko ymmärtäväisesti Venäjään vuosien varrella. Vuonna 2015 Krimin valtauksen jälkeen Haavisto puhui kahdesta erilaisesta narratiivista liittyen Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan: Venäjän ja toisaalta Ukrainan. Lisäksi hän ei suinkaan ollut sulkemassa Venäjää yhteistyön ulkopuolelle, vaan totesi:

"Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Sen myötävaikutusta tarvitaan paitsi Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, myös maailman muilla kriisialueilla. Muuten myös koko YK:n rooli vaarantuu."

Vuonna 2015 Pekka Haavisto ehdotti, että aseellisesta palveluksesta tehtäisiin vapaaehtoista. Onneksi näin hölmöä ehdotusta eivät juuri ketkään muut kannattaneet. 

Haavisto vastusti pitkään Suomen liittymistä Natoon. Esimerkiksi vuonna 2015 Ylelle antamassaan haastattelussa Haavisto kertoo, että hän ei kannata Natoon liittymistä. Vaikka tilanne Venäjän kanssa meni jatkuvasti huonommaksi, silti vielä vuoden 2018 presidentinvaalien aikaan Haavisto edelleen vastusti Natoon liittymistä. Vuonna 2019 Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto sanoi The Financial Times -lehden haastattelussa, että Euroopan unionin pitäisi parantaa Venäjä-suhteitaan. Haavisto on siis osoittanut erittäin surkeaa ennakointitaitoa Venäjän vaarallisuuden tai Nato-jäsenyyden tärkeyden suhteen. Tästä aiheesta hänelle miinus tässä vertailussa.

Olli Rehnin suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Seuraavaksi sitten Olli Rehnin suhtautuminen Venäjään ja Natoon. Vuonna 2015 ollessaan elinkeinoministeri, Rehn oli mukana edistämässä ydinvoimaloihin liittyvää yhteistyötä Venäjän kanssa. Hän oli kuitenkin aiemmin varoitellut energiayhteistyöstä Venäjän kanssa kirjoittamalla, että uusia hankkeita ei pitäisi aloittaa niin kauan kuin Venäjä jatkaa voimapolitiikkaansa Ukrainassa. Vuoden 2017 Päämajasymposiumissa Rehn piti luennon, jonka mukaan Suomen tärkein haaste on suhde Venäjään. Hän korosti yhteistyön ja sopimisen merkitystä Venäjän kanssa, mutta totesi myös, että jos yhteistyö ei onnistu, niin sitten pannaan kampoihin.

Lähes 30 vuotta sitten tuolloin Keskustan varapuheenjohtajana ollut Olli Rehn antoi erittäin mielenkiintoisen haastattelun. Rehn kertoi vuonna 1994 Ilta-Sanomien haastattelussa, että Suomen pitäisi vakavasti harkita läntisen sotilasliiton Naton jäsenyyttä Venäjän epävakaan kehityksen takia.

"En halua pelotella enkä uhkailla enkä usko sotilaalliseen konfliktiin, mutta kovan linjan isovenäläisyyden vahvistuminen merkitsisi poliittisten painostuspyrkimysten todennäköistymistä," Rehn perusteli Nato-näkemystään. Tuolloin Rehn epäili, että Venäjän suunnalta tulevaan poliittiseen painostukseen voisi liittyä myös sotilaallista uhkaa.

Kirjassa Pitkä tie Natoon kerrotaan, että Olli Rehn olisi yksityisesti suhtautunut myönteisesti Natoon. Hän ei kuitenkaan julkisuudessa selvästi kannattanut Suomen liittymistä Natoon. Vuonna 1997 Rehn kannatti tiivistä yhteistyötä Naton kanssa, mutta ei jäsenyyttä. Sen jälkeen kun Olli Rehn palasi komissaarin tehtävistä kotimaan politiikkaan vuonna 2015, hän ei puhunut julkisesti mitään Suomen Nato-jäsenyydestä. 

Rehn pärjäsi siis tässä Venäjä- ja Nato-kantojen arvioinnissa paremmin kuin Haavisto, mutta hänkään ei ole julkisesti selvästi kannattanut Nato-jäsenyyden hakemista. Rehnille siis nolla pistettä. 

Mika Aaltolan suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Vuonna 2014 Ilta-Sanomat haastatteli Mika Aaltolaa siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Venäjä oli juuri valloittanut Krimin. Tuolloin Aaltola asettautui varovaisesti Nato-jäsenyyden kannalle. Hänen mukaansa Natoon liittymisestä löytyy sekä plussia että miinuksia, mutta plussia on vähän enemmän.

Vuonna 2019 julkaistussa kirjassaan Aaltola tuo hyvin esiin riskejä, jotka liittyvät energiariippuvuuteen Venäjästä. Hän kirjoitti, että Itämeren kaasuputkilla Venäjä ottaa haltuunsa Euroopan energiavirtoja.

Aaltolalle piste tässä vertailussa, sillä hän on puhunut posiitivisesti Nato-jäsenyydestä jo pitkään ja tunnistanut hyvin Venäjään liittyviä riskejä.

Stubbin sekä Penttilän suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Alexander Stubb on jo vuosia sitten kertonut hyvin selvästi kannattavansa Suomen liittymistä Natoon. Esimerkiksi Ylen vuonna 2015 tekemän selvityksen perusteella neljän tuolloin suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtajista ainoastaan Stubb kannatti selvästi Natoon liittymistä. Ollessaan pääministeri Stubb kertoi, että hänen mielestään Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo 1995.

Vuonna 2008 Stubb piti puheen suurlähettiläspäivillä siitä, miten maailma on muuttunut 080808 jälkeen eli sen jälkeen kun elokuussa 2008 Venäjän panssarit jyrisivät naapurimaan valtateillä sotatoimissa ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Puheessaan Stubb totesi: "Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia, jotka muodostavat kolme tämänpäiväistä teesiäni: 1) 080808 on käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) 080808 asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) 080808 vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan."

Puheessaan Stubb muistuttaa kuulijoita, että henkilökohtaisesti hän toivoisi Suomen liittyvän Naton jäseneksi, mutta että ei ole syytä hätiköidä. Hän kannusti kaikkia muitakin ulkopolitiikan pohtijoita miettimään vakavissaan Nato-jäsenyyttä.

Risto E. J. Penttilä tuli tunnetuksi nuorena kansainvälisen politiikan tutkijana vuonna 1991, kun hän ehdotti YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen mitätöimistä. Penttilä on kannattanut jo 30 vuoden ajan Suomen liittymistä Natoon. Hän on tuonut tämän kantansa useasti esiin julkisuudessa. Esimerkiksi vuonna 2008 Penttilä kirjoitti raportin nimeltään Suomen ulkopolitiikan idea, jossa hän esittää näkemyksiään Suomen ulkopolitiikasta sekä suhteesta Natoon. Penttilän johtopäätös tuossakin kirjoituksessa oli, että Suomen olisi parasta liittyä Naton jäseneksi. Hän kirjoittaa: "Nykyinen asemamme Naton ulkopuolella, mutta sen kanssa läheisessä yhteistyössä, ei tarjoa Suomelle sen enempää sotilaallisen liittoutumisen kuin liittoutumattomuuden etuja."

Penttilä itse kuvailee suhtautumistaan Venäjään ja Natoon 2000-luvun alussa (siis kun Venäjä vielä vaikutti pyrkivän aidosti yhteistyöhön) näin:

"Mielestäni mikään ei olisi estänyt meitä jatkamasta hyviä suhteita Venäjän kanssa Naton jäseninä. Päinvastoin ajattelin, että Naton jäsenyys antaisi siihen paremman mahdollisuuden. Voisimme kehittää taloudellista ja poliittista yhteistyötä Venäjän kanssa ilman pelkoa siitä, että Venäjä saisi uudelleen merkittävän otteen suomalaisesta taloudesta tai politiikasta. Pidin Natoa vakuutuksena sekä Venäjän sotilaallista uhkaa että uussuomettumista vastaan. Se olisi ollut minun mielestäni todellista vakauspolitiikkaa."

Sekä Stubbille että Penttilälle hyvin selvät plussat. Näin jälkikäteen voidaan todeta, että heitä olisi kannattanut kuunnella vuosien saatossa paljon herkemmin siinä, mitä tulee Venäjään ja Natoon.

Halla-ahon suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Jussi Halla-aho on aiemmissa haastatteluissaan kertonut, että Suomen olisi pitänyt liittyä sotilasliitto Natoon jo 1990-luvulla yhdessä Itä-Euroopan maiden kanssa. Hän onkin ollut yksi harvoja Natoon positiivisesti suhtautuvista perussuomalaisista. Kuitenkin vuoden 2019 alussa Halla-aho oli sitä mieltä, että Suomen ei kannattaisi hakea Naton jäsenyyttä. Hän perusteli tätä näin: "Uskon, että Nato-jäsenyyden hakeminen tässä tilanteessa aiheuttaisi paljon enemmän vahinkoa kuin mahdollisen Nato-jäsenyyden saaminen."

Vuonna 2004 Jussi Halla-aho kirjoitti Scripta-blogiinsa artikkelin otsikolla "Minä ja Venäjä". Siinä hän kuvailee Venäjää hyvin tylyllä mutta samalla totuudenmukaisella tavalla:

"Venäjä on totalitarismia kohti kulkeva valtio, joka on läpeensä korruptoitunut, jonka oikeusjärjestelmä on poliittisessa kontrollissa, jonka johtopaikoilla istuu KGB:n teurastajia, joka suorittaa järjestelmällistä kansanmurhaa Kaukasuksella, joka on uusimmalla lainsäädännöllään riistämässä kansallisilta vähemmistöiltään itsehallinnon rippeitäkin, jonka ulkopolitiikka on ailahtelevaa ja ylimielistä, ja jonka perinteisiin kuuluu pöyristyttävä rasismi (vanhastaan "ystävyydeksi" tai "veljeydeksi" kutsuttu) kaikkia ei-venäläisiä kohtaan. Ja jossa nykyhallinnolla ja sen politiikalla on kansan syvien rivien vankka tuki."

Halla-aho oli myös ensimmäisiä merkittäviä poliitikkojamme, jotka vaativat kovaan ääneen Ukrainan aseistamista. Hän myös ennakoi täysin oikein, miten julmasti Venäjä tulee pommittamaan siviilejä ja tuhoamaan kaupunkeja. Tästä voit lukea enemmän täältä. 

Voidaankin todeta, että Halla-ahon ymmärrys Venäjän vaarallisuudesta on osunut oikeaan jo ainakin 20 vuoden ajan. Hänelle plussa tässä vertailussa.

Hjallis Harkimon suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Yhdysvallat oli listaamassa kansanedustaja, liikemies Harry ”Hjallis” Harkimon maansa pakotelistalle vuonna 2014. Syynä tähän olivat Harkimon liian läheiset suhteet Venäjälle. Yhdysvallat näkivät Harkimon tekevän yhteistyötä Putinin kätyreiden kanssa, mikä olikin aivan totta. Hjallis oli vuonna 2014 jääkiekkoseura Jokereiden pääomistaja ja Putinia lähellä olevat venäläisoligarkit seuran vähemmistöomistajia. 

Venäjän presidentin Vladimir Putinin yhtenä tavoitteena on ollut laajentaa Venäjän vaikutuspiiriä urheilun avulla ympäri Euroopan. Tässä Jokerien saaminen Venäjän KHL-liigaan oli tärkeä askel. Ja Harkimo kumppaneineen auttoivat tässä selvästi Putinia. Tapahtuiko tämä sitten vain Harkimon typeryyden takia vai oliko hän tietoisesti auttamassa hirmuhallitsijaa? Mielestäni sillä ei edes ole niin väliä sen kannalta, kun mietitään soveltuuko Hjallis Suomen presidentiksi. Riippumatta kumpi oli syynä, on selvää, että Harkimolla on aivan liian läheiset suhteet Venäjän valtapiireihin.

Hjallikselle iso miinus.

Jutta Urpilaisen suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Urpilaisen johdolla SDP vastusti Suomen liittymistä Natoon. Vuonna 2010 SDP aloitti ensimmäisenä eduskuntavaalikampanjoinnin linjaamalla turvallisuuspoliittisessa seminaarissaan, että Suomen ei pidä hakea Nato-jäsenyyttä nyt tai ensi vaalikaudella. 

Vielä vuonna 2014 Krimin valtauksen jälkeen, tuolloinen SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen totesi, että puolueessa ei ole tarvetta tarkistaa suhtautumista Suomen Nato-jäsenyyteen. "SDP:n kanta Nato-jäsenyyteen ei ole muuttunut. Me emme kannata Suomen Nato-jäsenyyttä." 

Krimin valtauksen jälkeen SDP:n puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ihmetteli silloisten hallituspuolueiden piiristä annettuja myönteisiä Nato-lausuntoja. "En näe mitään perusteita siihen Nato-intoiluun, jota ehkä nyt sitten Ukrainan verukkeellakin halutaan Suomessa jälleen nähdä", sanoi Urpilainen Politiikkaradion haastattelussa.

Urpilaiselle miinus tässä vertailussa.