Budjetissa näkyy hallituksen ailahteleva suhtautuminen velkaantumiseen

Petteri Orpon ja Riikka Purran vetämä hallitus ei tunnu osaavan päättää, mitä mieltä se todella on valtion velkaantumisesta.

Hallitus leikkaa menoja ensi vuonna runsaalla 700 miljoonalla eurolla. Kokonaisuudessaan budjetin loppusumma on 88 miljardia euroa eli leikkaukset ovat alle prosentin koko budjetista. Budjetissa leikataan työttömyystukia ja tehdään muitakin säästöjä sosiaaliturvaan, jotta velkaantumista hillittäisiin. Leikkaukset osuvat erityisesti niihin, jotka ovat jo valmiiksi pienituloisia tai jopa köyhiä. Nämä leikkaukset tulevat tekemään kipeää esimerkiksi opiskelijoille ja pääkaupunkiseudulla asuville matalapalkka-alojen työntekijöille.

Leikkauksia tarvitaan, sillä valtion velkaantuminen täytyy saada hallintaan. Mutta leikkausten osalta jätetään monia mahdollisuuksia käyttämättä, jotka auttaisivat valtion taloutta enemmän, eivätkä olisi yhtä kipeitä kansalaisille. Räikeimpänä sivuutettuna säästötoimena toimivat yritystuet. Niistä ei aiota leikata lainkaan, vaikka niistä saataisiin helposti ainakin parin miljardin säästöt. Vuonna 2022 suoria yritystukia jaettiin lähes 2 miljardia euroa ja erilaisia verotukia yli 7 miljardia euroa yhteisistä rahoista. Onkin suorastaan irvokasta, ettei näitä hyödyttömiä tukia karsita.

Myös varakkaat eläkeläiset olisi ollut syytä ottaa mukaan säästötalkoisiin. Eläkemenoissa säästettäisiin reilu miljardi euroa, jos työeläkeindeksi jäädytettäisiin vuodeksi. Jos jäädytys tehtäisiin kahdeksi vuodeksi, vaikutus olisi enimmillään lähes 2 miljardia euroa. Koko hallituskauden mittainen eläkkeiden jäädytys tuottaisi vuonna 2027 yli kolmen miljardin euron eläkesäästön. Kun tätä vertaa nyt budjetissa päätettyihin leikkauksiin nähdään, että pelkästään yhden vuoden työeläkeindeksin jäädytys tuottaisi enemmän säästöjä kuin kaikki nyt päätetyt leikkaukset. Eikä eläkkeiden korotuksen jäädyttäminen yhdeksi vuodeksi olisi kovinkaan paha isku. Eläkkeistä olisi siis saatavissa todella merkittäviä säästöjä hyvinkin pienillä toimilla. 

Hallituksen ailahtelevainen suhtautuminen valtion velkaan näkyy tulopuolella. Budjetissa nimittäin toisaalta kevennetään verotusta, mikä pahentaa velkaantumista. Palkansaajien verotus kevenee kaikissa tuloluokissa. Kuitenkin sekä suhteellisesti että absoluuttisesti suurimmat kevennykset kohdistuvat yli 10 000 euroa kuukaudessa ansaitseviin. Kaikenkaikkiaan verotus kevenee lähes 400 miljoonaa euroa. Tämä tulee vähentämään valtion tuloja eli veronkevennykset lisäävät tarvetta ottaa velkaa. Useat tutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että verojen keventäminen ei nosta ainakaan merkittävästi työn määrää tai taloudellista toimeliaisuutta, mikä siten nostaisi verotuloja. Eli ainakin lyhyellä tähtäimellä verojen leikkaaminen nostaa valtion tarvitseman velkarahan määrää. 

Lopputuloksena velkaantuminen jatkuu pahana. Velkaa otetaan 11,5 miljardia euroa. Tämä näyttää surkealta epäonnistumiselta kun sitä vertaa Kokoomuksen vaaliohjelman iskulauseeseen: "Nyt on oikea aika lopettaa velaksi eläminen". Varsinkin kun paljon enemmänkin olisi ollut tehtävissä. Purra on maininnut, että lisätoimenpiteitä tarvitaan velkaantumisen hillitsemiseksi. Hän on kertonut henkilökohtaisena mielipiteenään, että myös veroja tulisi tarkastella valtion talouden tervehdyttämisen kannalta. Toivottavasti näin tehdään.

Politiikassa puhutaan liikaa arvoista

Tänä vuonna mediassa on näkynyt paljon tällaisia otsikoita:

• Sdp:n Mäkynen syyttää Orpoa johtajuuden ja arvojen puutteesta (HS, 30.6.2023)
• Nyt punnitaan arvot, kun RKP ja PS rimpuilevat hallitukseen (YLE, 29.4.2023)
• Maailmassa on menossa kova arvojen taistelu (Demokraatti, 17.5.2023)
• Näin puolueet sijoittuvat arvokartalle (Iltalehti, 21.2.2023)

Puolueet tuovat vahvasti esiin arvoja myös omassa viestinnässään. Esimerkiksi SDP kuvailee itseään näin nettisivuillaan: "SDP on arvoihin pohjautuva lähes 40 000 jäsenen puolue." Arvot-kohdassa kerrotaan SDP:stä, että: "Perusarvojamme ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Sosialidemokratian arvoja toteutetaan ennen muuta demokratian, hyvinvointiyhteiskunnan ja yhteistyön kautta. Yhteiskunnan on taattava jokaiselle jäsenelleen reilut mahdollisuudet oman elämänsä rakentamisessa." 

Vertailun vuoksi Kokoomus kertoo omia arvojaan käsittelevällä sivulla niistä näin: "Kokoomus haluaa kehittää Suomea vapaaseen länsimaiseen yhteiskuntajärjestykseen perustuvana avoimena yhteiskuntana, jossa yksilönvapaus ja ihmisoikeudet on turvattu." Samalla sivulla jatketaan: "Kokoomus ja sen aate ovat osa demokraattisten maiden keskustaoikeistolaisten puolueiden muodostamaa yhteisöä. Se jakaa samat yhteiset vapauden ja demokratian arvot ja haluaa niiden pohjalta tehdä työtä ihmisten, yhteiskuntien ja ympäristön hyväksi."

Sekä SDP:n että Kokoomuksen arvot kuulostavat varmaan lähes jokaisen suomalaisen mielestä varsin kelvollisilta. Tuskinpa juuri kukaan kokoomuslainenkaan vastustaa SDP:n mainitsemia vapautta, tasa-arvoa tai reiluja mahdollisuuksia. Tai vastaavasti tuskinpa kovinkaan moni sosiaalidemokraatti moittisi halua parantaa ihmisten, yhteiskuntien tai ympäristön tilaa. Mutta tämänkin takia tällaiset julkilausutut arvot ovat käytännössä täysin arvottomia. Koska puolueiden ja poliitikkojen mainitsemat arvot ovat niin yleismaailmallisia ja epämääräisiä, ei niistä juurikaan ole ohjaamaan käytännön politiikkaa tai auttamaan äänestäjiä valitsemaan, ketä äänestäisivät. 

Mutta epämääräisiin arvoihin keskittymisessä on paljon suurempikin ongelma kuin niiden samankaltaisuus. Puhe on halpaa. Jokainen isompi puolue pystyy helposti palkkaamaan muutaman taitavan markkinatutkijan sekä sanasepon, jotka sitten kartoittavat isojen massojen tuntoja ja niiden pohjalta kirjoittavat sellaiset myyntipuheet arvoista, jotka uppoavat mahdollisimman moneen potentiaaliseen äänestäjään. Julkilausutut arvot ovat täysin arvottomia, jolleivat ne myös näy poliitikon toiminnassa.

Aloittelevia käsikirjoittajia neuvotaan rakentamaan tarina niin, että päähenkilö joutuu tarinan aikana tekemään kipeitä valintoja, jotka paljastavat päähenkilön todellisen luonteen. Jos esimerkiksi käsikirjoittaja tahtoo viestiä elokuvan katsojalle, että päähenkilö on luotettava ystävä, hän rakentaa kohtauksen, jossa sankari joutuu valitsemaan henkilökohtaisen kärsimyksen tai ystävän pettämisen välillä. Thelma ja Louise olisi paljon surkeampi leffa, jos Thelma hylkäisi ystävänsä poliiseille tämän ammuttua häntä uhanneen miehen. Sen sijaan sellainen on tyypillisen surkeaa käsikirjoittamista, jossa menestyvän sankarin luonteen hyvyyttä koetetaan tuoda esiin sillä, että tämä antaa muutaman dollarin kohtaamalleen kodittomalle.

Samaan tapaan meidän pitäisi tarkastella poliitikkojen arvoja näiden tekemien valintojen perusteella. Vaikka poliitikko kuinka kertoisi, että koulutus on hänelle tärkeää, mutta sitten äänestää koulutuksen leikkausten puolesta, meidän pitäisi tajuta, että ei se koulutus sitten ollutkaan tälle niin tärkeää. Tai jos tietty puolue mainostaa puolustavansa ihmisoikeuksia, mutta samalla estää terveydenhoidon paperittomille maahanmuuttajille, niin jälleen tekojen valossa ihmisoikeuksista voidaan näköjään joustaa paljonkin.

Mitkä ovat mielestäsi olleet räikeimpiä esimerkkejä viime vuosilta poliitikkojen julkilausuttujen arvojen ja näiden tekojen välillä?

Talk Helsinki -tapahtuman presidenttiehdokkaiden kohtaaminen

Mika Aaltola, Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho ja Olli Rehn kohtasivat Talk Helsinki -tapahtumassa 16.8.2023.

Olli Rehn aloitti nololla vitsillä sanomalla, ettei hän ole harmaa vaan albiino.

Halla-aho ennusti, että Venäjän nykyinen johto ei lopeta sotaa, jollei se kärsi merkittävää sotilaallista tappiota. Rehn lisäsi tähän, että Venäjä pyrkii pitkittämään sotaa ainakin siihen saakka, että USA:n presidentinvaalit ovat ohitse. Eli Putin asettaa toivonsa siihen, että Donald Trump pääsisi uudestaan presidentiksi ja sitten lopettaisi tuen Ukrainalle. Aaltola uskoo Venäjän moraalisen alamäen jatkuvan vielä pitkään, eikä Venäjästä ole luotettavaksi neuvottelukumppaniksi vuosikausiin. Nyt ei ole aika käydä dialogia Venäjän kanssa.

Pekka Haavisto mielestäni erittäin typerästi toi esiin, että jossain vaiheessa Suomella ja muilla länsimailla tulee Ukrainalle annettavan sotilaallisen avun raja vastaan. Vaikka tämä varmaan onkin totta, ei tuollaisia kommentteja kannattaisi missään julkisuudessa sanoa. Sillä kun Venäjä kuulee tuollaista, niin se vain rohkaistuu jatkamaan sotaa. Haavisto siis jatkoi samalla vaarallisella Venäjää miellyttävällä linjalla, josta annoin hänelle miinusta edellisessä kirjoituksessani. 

Halla-aho erottui ympäristön osalta muista panelisteista. Jussi vähätteli ilmastonmuutoksen merkitystä, eikä nähnyt sitä oleellisena presidentin tehtävän kannalta. Hän myös kritisoi liiallista kunnianhimoa ympäristötoimenpiteiden osalta. Odotetusti Haavisto oli täysin päinvastaista mieltä ja näki, että presidentti voi arvojohtajuudella edistää ympäristöystävällisten ratkaisuiden käyttöönottoa sekä vientiä ulkomaille. Rehn toi hyvin esiin, että ilmastoahdistuksesta tulisi päästä yli konkreettisiin toimenpiteisiin. Aaltola ja Haavisto peesasivat tässä Rehniä.

Aaltola sortui pari kertaa turhan monimutkaisiin puheenvuoroihin, joista oli vaikea löytää varsinaista pointtia. Mutta enimmäkseen hän pärjäsi ihan hyvin kokeneiden ammattipoliitikkojen kanssa. Aaltola esimerkiksi antoi hyvin realistiselta kuulostavan arvion ilmastopakolaisuuden ikävistä seurauksista. Hän myös varoitteli liiallisen Kiina-riippuvuuden vaaroista.

Kaikki panelistit olivat samaa mieltä siitä, että se on hyvä asia, että Eurooppa siirtyy pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Tämä heikentää Venäjän valtaa, mikä hyödyttää myös Suomea vähentämällä Venäjän riskiä. 

 

Presidenttiehdokkaiden mennyt suoriutuminen, osa 1

Presidentin tulisi olla taitava johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa. Ja siinä onnistuakseen hänen täytyy kyetä tunnistamaan Suomea uhkaavia vaaroja sekä kertomaan kansalle, miten niihin tulisi suhtautua. Tulevia uhkia emme vielä osaa varmuudella sanoa, puhumattakaan siitä, että tietäisimme, mikä olisi paras tapa reagoida niihin. Sen sijaan jälkikäteen pystymme helpommin tunnistamaan Suomea uhkaavat vaarat sekä miten niihin olisi kannattanut varautua. 

Tämän takia vertailen varteenotettavien presidenttiehdokkaiden kantoja Suomea aiemmin uhanneisiin vaaroihin sekä siihen, millaisia ratkaisuja nämä henkilöt ovat vuosien varrella niihin tarjonneet. Esimerkiksi ovatko ehdokkaat nähneet Venäjän todellisen, terroristisen luonteen ja esittäneet oikeanlaisia ratkaisuja Venäjän vaaraan. Venäjän uhan lisäksi vertailen myös ehdokkaiden näkökantoja seuraaviin kahteen asiaan. Ilmastonmuutoksen aiheuttama globaali uhka sekä liiallinen riippuvuus Kiinasta niin tuotettujen tavaroiden kuin tiettyjen elintärkeiden komponenttien suhteen.

Otan mukaan vertailuun jo virallisesti ehdolle asettautuneet henkilöt sekä muutaman muun, jotka vielä saattavat asettautua ehdolle. Nämä ovat:

• Vihreiden Pekka Haavisto, joka on toiminut mm. ulkoministerinä ja pyrkinyt jo kahdesti aiemmin presidentiksi
• Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn, joka on keskustalainen ja aiemmin toiminut mm. ministerinä ja komissaarina
• Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola
• Perussuomalaisten Jussi Halla-aho, joka on puolueen ideologinen johtaja erityisesti maahanmuuton suhteen
• Liike nytin Harry ”Hjallis” Harkimo, joka toimi ennen politiikkaa liikemiehenä
• Kokoomuksesta mahdollisia ehdokkaita ovat Alexander Stubb sekä Risto E. J. Penttilä, joten otan molemmat tarkasteluun
• Penttilästä kirjoitin aiemmin toivoen hänen ehdokkuuttaan
• SDP:ltä todennäköisimpänä ehdokkaana pidetään Jutta Urpilaa, joka on entinen puolueen puheenjohtaja, ministeri sekä viime vuodet toiminut EU-komissaarina

Tässä ensimmäisessä osassa keskityn mahdollisten presidenttiehdokkaiden suhtautumiseen Venäjään ja Natoon. Palaan myöhemmissä kirjoituksissa ilmastonmuutokseen sekä Kiina-riippuvuuten.

Merkit Venäjän uhasta vuosien saatossa

Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että Venäjä muuttui viimeisten noin 20 vuoden aikana entistä vaarallisemmaksi sotilaalliseksi uhaksi. Putinin vallan alkuaikoina oli ihan hyvätkin syyt uskoa, että tulevaisuudessa Venäjän kanssa voisi käydä kaikkia hyödyttävää kauppaa ja tehdä yhteistyötä. Mutta tilanne muuttui dramaattisesti Putinin valtakauden jatkuessa. Vaaran merkit toi viimeistään selvästi esille vuonna 2008 käyty Georgian sota, jonka seurauksena Venäjä käytännössä kaappasi Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet valtaansa. Sota oli tappioiden osalta hyvin pieni (molemmilta puolilta kaatui joitakin satoja sotilaita), mutta näin jälkikäteen sen voi nähdä selvänä merkkinä Venäjän valitsemasta aggressiivisesta linjasta naapurimaita kohtaan. 

Tosin Putinin todellisesta luonteesta ja hänen suunnitelmistaan Venäjää kohtaan oli merkkejä jo ennen Georgian sotaa. Vuonna 2003 Putinia ärsyttänyt oligarkki Hodorkovski heitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2004 Putin oli vastannut näin, kun häneltä oli tiedusteltu, aikoisiko hän sallia erilaisia poliittisia ryhmittymiä ja näkemyksiä Venäjällä. "Minä tarvitsen yhtenäisen puolueen, jotta saamme palautettua kurin Venäjälle. Oligarkit, alueelliset satraapit ja mafia on palautettava järjestykseen." Vuoden 2007 Munchenin turvallisuuskonferenssissa Putin piti puheen, jossa hän kertoi Venäjän jatkavan samalla tyylillä, jota se oli harjoittanut jo tuhat vuotta. Jos Venäjä kokisi itsensä uhatuksi, se valtaisi lähialueitaan turvavyöhykkeiksi riippumatta siitä, mitä naapurikansat tästä tuumaisivat. 

Viimeistään Krimin valtauksen vuonna 2014 olisi pitänyt avata silmät Venäjän ja Putinin todellisesta luonteesta. Valtaus johti Itä-Ukrainan sotaan, joka kyti hiljaisella liekillä vuosikausia. Kunnes sitten vuonna 2022 Venäjä aloitti täysimittaisen suursodan Ukrainaa vastaan. Tämän seurauksena Suomi liittyi Natoon saadakseen itselleen parempaa turvaa vastaavanlaista tilannetta varten. Natoon liittymistä pidetäänkin nyt erinomaisena ratkaisuna ja lähinnä ihmetellään, miksei sitä tehty jo aiemmin. Samoin on syytä kummastella, miksei Venäjän aggressiivista toimintaa pyritty hillitsemään jo paljon aiemmin esimerkiksi voimakkailla talouspakotteilla. 

Jos sinua kiinnostaa kerrata Ukrainan sodan alkuvaiheita, kannattaa lukea nämä aiemmin kirjoittamani jutut:

•  Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?
• Energia ja turvallisuuspolitiikka

Mitenkä potentiaaliset tulevat presidentit sitten ovat menneinä vuosina suhtautuneet Venäjän uhkaan ja Natoon?

Pekka Haaviston suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Otetaan ensin tarkasteluun Pekka Haavisto. Hän on suhtautunut melko ymmärtäväisesti Venäjään vuosien varrella. Vuonna 2015 Krimin valtauksen jälkeen Haavisto puhui kahdesta erilaisesta narratiivista liittyen Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan: Venäjän ja toisaalta Ukrainan. Lisäksi hän ei suinkaan ollut sulkemassa Venäjää yhteistyön ulkopuolelle, vaan totesi:

"Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Sen myötävaikutusta tarvitaan paitsi Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, myös maailman muilla kriisialueilla. Muuten myös koko YK:n rooli vaarantuu."

Vuonna 2015 Pekka Haavisto ehdotti, että aseellisesta palveluksesta tehtäisiin vapaaehtoista. Onneksi näin hölmöä ehdotusta eivät juuri ketkään muut kannattaneet. 

Haavisto vastusti pitkään Suomen liittymistä Natoon. Esimerkiksi vuonna 2015 Ylelle antamassaan haastattelussa Haavisto kertoo, että hän ei kannata Natoon liittymistä. Vaikka tilanne Venäjän kanssa meni jatkuvasti huonommaksi, silti vielä vuoden 2018 presidentinvaalien aikaan Haavisto edelleen vastusti Natoon liittymistä. Vuonna 2019 Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto sanoi The Financial Times -lehden haastattelussa, että Euroopan unionin pitäisi parantaa Venäjä-suhteitaan. Haavisto on siis osoittanut erittäin surkeaa ennakointitaitoa Venäjän vaarallisuuden tai Nato-jäsenyyden tärkeyden suhteen. Tästä aiheesta hänelle miinus tässä vertailussa.

Olli Rehnin suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Seuraavaksi sitten Olli Rehnin suhtautuminen Venäjään ja Natoon. Vuonna 2015 ollessaan elinkeinoministeri, Rehn oli mukana edistämässä ydinvoimaloihin liittyvää yhteistyötä Venäjän kanssa. Hän oli kuitenkin aiemmin varoitellut energiayhteistyöstä Venäjän kanssa kirjoittamalla, että uusia hankkeita ei pitäisi aloittaa niin kauan kuin Venäjä jatkaa voimapolitiikkaansa Ukrainassa. Vuoden 2017 Päämajasymposiumissa Rehn piti luennon, jonka mukaan Suomen tärkein haaste on suhde Venäjään. Hän korosti yhteistyön ja sopimisen merkitystä Venäjän kanssa, mutta totesi myös, että jos yhteistyö ei onnistu, niin sitten pannaan kampoihin.

Lähes 30 vuotta sitten tuolloin Keskustan varapuheenjohtajana ollut Olli Rehn antoi erittäin mielenkiintoisen haastattelun. Rehn kertoi vuonna 1994 Ilta-Sanomien haastattelussa, että Suomen pitäisi vakavasti harkita läntisen sotilasliiton Naton jäsenyyttä Venäjän epävakaan kehityksen takia.

"En halua pelotella enkä uhkailla enkä usko sotilaalliseen konfliktiin, mutta kovan linjan isovenäläisyyden vahvistuminen merkitsisi poliittisten painostuspyrkimysten todennäköistymistä," Rehn perusteli Nato-näkemystään. Tuolloin Rehn epäili, että Venäjän suunnalta tulevaan poliittiseen painostukseen voisi liittyä myös sotilaallista uhkaa.

Kirjassa Pitkä tie Natoon kerrotaan, että Olli Rehn olisi yksityisesti suhtautunut myönteisesti Natoon. Hän ei kuitenkaan julkisuudessa selvästi kannattanut Suomen liittymistä Natoon. Vuonna 1997 Rehn kannatti tiivistä yhteistyötä Naton kanssa, mutta ei jäsenyyttä. Sen jälkeen kun Olli Rehn palasi komissaarin tehtävistä kotimaan politiikkaan vuonna 2015, hän ei puhunut julkisesti mitään Suomen Nato-jäsenyydestä. 

Rehn pärjäsi siis tässä Venäjä- ja Nato-kantojen arvioinnissa paremmin kuin Haavisto, mutta hänkään ei ole julkisesti selvästi kannattanut Nato-jäsenyyden hakemista. Rehnille siis nolla pistettä. 

Mika Aaltolan suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Vuonna 2014 Ilta-Sanomat haastatteli Mika Aaltolaa siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Venäjä oli juuri valloittanut Krimin. Tuolloin Aaltola asettautui varovaisesti Nato-jäsenyyden kannalle. Hänen mukaansa Natoon liittymisestä löytyy sekä plussia että miinuksia, mutta plussia on vähän enemmän.

Vuonna 2019 julkaistussa kirjassaan Aaltola tuo hyvin esiin riskejä, jotka liittyvät energiariippuvuuteen Venäjästä. Hän kirjoitti, että Itämeren kaasuputkilla Venäjä ottaa haltuunsa Euroopan energiavirtoja.

Aaltolalle piste tässä vertailussa, sillä hän on puhunut posiitivisesti Nato-jäsenyydestä jo pitkään ja tunnistanut hyvin Venäjään liittyviä riskejä.

Stubbin sekä Penttilän suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Alexander Stubb on jo vuosia sitten kertonut hyvin selvästi kannattavansa Suomen liittymistä Natoon. Esimerkiksi Ylen vuonna 2015 tekemän selvityksen perusteella neljän tuolloin suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtajista ainoastaan Stubb kannatti selvästi Natoon liittymistä. Ollessaan pääministeri Stubb kertoi, että hänen mielestään Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo 1995.

Vuonna 2008 Stubb piti puheen suurlähettiläspäivillä siitä, miten maailma on muuttunut 080808 jälkeen eli sen jälkeen kun elokuussa 2008 Venäjän panssarit jyrisivät naapurimaan valtateillä sotatoimissa ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Puheessaan Stubb totesi: "Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia, jotka muodostavat kolme tämänpäiväistä teesiäni: 1) 080808 on käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) 080808 asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) 080808 vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan."

Puheessaan Stubb muistuttaa kuulijoita, että henkilökohtaisesti hän toivoisi Suomen liittyvän Naton jäseneksi, mutta että ei ole syytä hätiköidä. Hän kannusti kaikkia muitakin ulkopolitiikan pohtijoita miettimään vakavissaan Nato-jäsenyyttä.

Risto E. J. Penttilä tuli tunnetuksi nuorena kansainvälisen politiikan tutkijana vuonna 1991, kun hän ehdotti YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen mitätöimistä. Penttilä on kannattanut jo 30 vuoden ajan Suomen liittymistä Natoon. Hän on tuonut tämän kantansa useasti esiin julkisuudessa. Esimerkiksi vuonna 2008 Penttilä kirjoitti raportin nimeltään Suomen ulkopolitiikan idea, jossa hän esittää näkemyksiään Suomen ulkopolitiikasta sekä suhteesta Natoon. Penttilän johtopäätös tuossakin kirjoituksessa oli, että Suomen olisi parasta liittyä Naton jäseneksi. Hän kirjoittaa: "Nykyinen asemamme Naton ulkopuolella, mutta sen kanssa läheisessä yhteistyössä, ei tarjoa Suomelle sen enempää sotilaallisen liittoutumisen kuin liittoutumattomuuden etuja."

Penttilä itse kuvailee suhtautumistaan Venäjään ja Natoon 2000-luvun alussa (siis kun Venäjä vielä vaikutti pyrkivän aidosti yhteistyöhön) näin:

"Mielestäni mikään ei olisi estänyt meitä jatkamasta hyviä suhteita Venäjän kanssa Naton jäseninä. Päinvastoin ajattelin, että Naton jäsenyys antaisi siihen paremman mahdollisuuden. Voisimme kehittää taloudellista ja poliittista yhteistyötä Venäjän kanssa ilman pelkoa siitä, että Venäjä saisi uudelleen merkittävän otteen suomalaisesta taloudesta tai politiikasta. Pidin Natoa vakuutuksena sekä Venäjän sotilaallista uhkaa että uussuomettumista vastaan. Se olisi ollut minun mielestäni todellista vakauspolitiikkaa."

Sekä Stubbille että Penttilälle hyvin selvät plussat. Näin jälkikäteen voidaan todeta, että heitä olisi kannattanut kuunnella vuosien saatossa paljon herkemmin siinä, mitä tulee Venäjään ja Natoon.

Halla-ahon suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Jussi Halla-aho on aiemmissa haastatteluissaan kertonut, että Suomen olisi pitänyt liittyä sotilasliitto Natoon jo 1990-luvulla yhdessä Itä-Euroopan maiden kanssa. Hän onkin ollut yksi harvoja Natoon positiivisesti suhtautuvista perussuomalaisista. Kuitenkin vuoden 2019 alussa Halla-aho oli sitä mieltä, että Suomen ei kannattaisi hakea Naton jäsenyyttä. Hän perusteli tätä näin: "Uskon, että Nato-jäsenyyden hakeminen tässä tilanteessa aiheuttaisi paljon enemmän vahinkoa kuin mahdollisen Nato-jäsenyyden saaminen."

Vuonna 2004 Jussi Halla-aho kirjoitti Scripta-blogiinsa artikkelin otsikolla "Minä ja Venäjä". Siinä hän kuvailee Venäjää hyvin tylyllä mutta samalla totuudenmukaisella tavalla:

"Venäjä on totalitarismia kohti kulkeva valtio, joka on läpeensä korruptoitunut, jonka oikeusjärjestelmä on poliittisessa kontrollissa, jonka johtopaikoilla istuu KGB:n teurastajia, joka suorittaa järjestelmällistä kansanmurhaa Kaukasuksella, joka on uusimmalla lainsäädännöllään riistämässä kansallisilta vähemmistöiltään itsehallinnon rippeitäkin, jonka ulkopolitiikka on ailahtelevaa ja ylimielistä, ja jonka perinteisiin kuuluu pöyristyttävä rasismi (vanhastaan "ystävyydeksi" tai "veljeydeksi" kutsuttu) kaikkia ei-venäläisiä kohtaan. Ja jossa nykyhallinnolla ja sen politiikalla on kansan syvien rivien vankka tuki."

Halla-aho oli myös ensimmäisiä merkittäviä poliitikkojamme, jotka vaativat kovaan ääneen Ukrainan aseistamista. Hän myös ennakoi täysin oikein, miten julmasti Venäjä tulee pommittamaan siviilejä ja tuhoamaan kaupunkeja. Tästä voit lukea enemmän täältä. 

Voidaankin todeta, että Halla-ahon ymmärrys Venäjän vaarallisuudesta on osunut oikeaan jo ainakin 20 vuoden ajan. Hänelle plussa tässä vertailussa.

Hjallis Harkimon suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Yhdysvallat oli listaamassa kansanedustaja, liikemies Harry ”Hjallis” Harkimon maansa pakotelistalle vuonna 2014. Syynä tähän olivat Harkimon liian läheiset suhteet Venäjälle. Yhdysvallat näkivät Harkimon tekevän yhteistyötä Putinin kätyreiden kanssa, mikä olikin aivan totta. Hjallis oli vuonna 2014 jääkiekkoseura Jokereiden pääomistaja ja Putinia lähellä olevat venäläisoligarkit seuran vähemmistöomistajia. 

Venäjän presidentin Vladimir Putinin yhtenä tavoitteena on ollut laajentaa Venäjän vaikutuspiiriä urheilun avulla ympäri Euroopan. Tässä Jokerien saaminen Venäjän KHL-liigaan oli tärkeä askel. Ja Harkimo kumppaneineen auttoivat tässä selvästi Putinia. Tapahtuiko tämä sitten vain Harkimon typeryyden takia vai oliko hän tietoisesti auttamassa hirmuhallitsijaa? Mielestäni sillä ei edes ole niin väliä sen kannalta, kun mietitään soveltuuko Hjallis Suomen presidentiksi. Riippumatta kumpi oli syynä, on selvää, että Harkimolla on aivan liian läheiset suhteet Venäjän valtapiireihin.

Hjallikselle iso miinus.

Jutta Urpilaisen suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Urpilaisen johdolla SDP vastusti Suomen liittymistä Natoon. Vuonna 2010 SDP aloitti ensimmäisenä eduskuntavaalikampanjoinnin linjaamalla turvallisuuspoliittisessa seminaarissaan, että Suomen ei pidä hakea Nato-jäsenyyttä nyt tai ensi vaalikaudella. 

Vielä vuonna 2014 Krimin valtauksen jälkeen, tuolloinen SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen totesi, että puolueessa ei ole tarvetta tarkistaa suhtautumista Suomen Nato-jäsenyyteen. "SDP:n kanta Nato-jäsenyyteen ei ole muuttunut. Me emme kannata Suomen Nato-jäsenyyttä." 

Krimin valtauksen jälkeen SDP:n puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ihmetteli silloisten hallituspuolueiden piiristä annettuja myönteisiä Nato-lausuntoja. "En näe mitään perusteita siihen Nato-intoiluun, jota ehkä nyt sitten Ukrainan verukkeellakin halutaan Suomessa jälleen nähdä", sanoi Urpilainen Politiikkaradion haastattelussa.

Urpilaiselle miinus tässä vertailussa.

Oleskeluluvat ja lahjakkaat työntekijät

Juttelin tänään lounaalla ulkomailta Suomeen muuttaneen työkaverini kanssa. Keskustelimme uudesta hallitusohjelmasta ja sen vaikutuksesta Suomen kansainväliselle imagolle sekä mahdollisuudelle houkutella jatkossa lahjakkaita työntekijöitä. Totesimme, että ulkomaalaistaustaisten ihmisten silmissä tämä uusi hallitusohjelma näyttää Suomen todella huonossa valossa. 

Samanlaista viestiä kuulee monesta suunnasta. IT-alalla työskentelevät kovapalkkaiset ammattilaiset ovat kokoontuneet useisiin mielenosoituksiin, joiden kautta he kertovat pettymyksestään. Suomen Startup-yhteisö on ottanut aiheeseen kantaa kertomalla, että hallitusohjelman maahanmuuttoa koskeva osio uhkaa vesittää kaikki ohjelmaan sisältyvät edistysaskeleet. Tämä luo koko Suomen kasvuyritysyhteisölle merkittävän uhkakuvan ja varmuudella heikentää Suomen talouden kasvumahdollisuuksia. 

Erityisen kovasti on kritisoitu kaavailtua kolmen kuukauden aikarajaa työllistymiselle. Jos esimerkiksi joku menettää työpaikkansa toukokuussa, voi olla hyvinkin hankalaa löytää uusi hyvä työpaikka kesäkuukausien aikana ennen kuin kolme kuukautta tulee täyteen. Ja vaikka työllistyminen onnistuisikin, aiheuttaa moinen aikaraja valtavasti lisää stressiä muutenkin huolestuttavaan työttömyysjaksoon. Käytännön ongelmien lisäksi uusi hallitusohjelma lähettää sellaisen viestin muualta Suomeen tulleille, että teitä ei oikeastaan haluta tänne.  

Kirjoitin pari vuotta sitten siitä, miten Suomi on vertautunut työvoiman houkuttelemisessa verrattuna muihin maihin. Tuolloin viittamissani tutkimuksissa Suomi on keikkunut noin sijalla 20, kun maita verrataan sen suhteen, miten hyvin ne houkuttelevat osaajia muista maista. Esimerkiksi Ruotsi on pärjännyt paljon meitä paremmin tässä asiassa. Inseadin julkaisemassa hieman erilaisessa indeksissä, joka mittaa myös maan kykyä houkutella kansainvälisiä osaajia, tunnistetaan seuraavat osatekijät.

Lainsäädännöllinen ympäristö sekä maan avoimuus ulkomaalaisia kohtaan ovat yksiä vetovoimatekijöitä. Suomi on vielä parhaan kymmenen joukossa vuoden 2022 tutkimuksessa, mutta näillä näkymin maamme todennäköisesti tippuu tämän hallituksen aikana. Alla ovat kaksikymmentä parasta maata Global Talent Competitiveness Index 2022 -tutkimuksen mukaan:

1. Sveitsi
2. Signapore
3. Tanska
4. Yhdysvallat
5. Ruotsi
6. Alankomaat
7. Norja
8. Suomi
9. Australia
10. Iso-Britannia
11. Luxemburg
12. Islanti
13. Irlanti
14. Saksa
15. Kanada
16. Belgia
17. Itävalta
18. Uusi-Seelanti
19. Ranska
20. Viro

Suomen tilanne on siis edelleen hyvä, mutta olemme menossa huolestuttavaan suuntaan samalla kun kilpailu työntekijöistä vain kiihtyy.

Hyvää uudessa hallitusohjelmassa

Orpon vetämänä syntynyttä hallitusohjelmaa on jo ennätetty kauhistelemaan vaikka kuinka. Ja toki ohjelmassa moni asia olisi voinut olla paremmin. Silti siitä löytyy myös hyviä asioita, joiden toteuttaminen veisi mielestäni Suomen parempaan suuntaan. Tässä blogikirjoituksessa keskityn puhtaasti hyviin asioihin uudessa hallitusohjelmassa. 

Ja ihan vain tiedoksi, en äänestänyt mitään neljästä tulevan hallituksen puolueesta. Mielestäni eduskuntavaaleissa oli tarjolla myös parempia vaihtoehtoja.

Tärkein positiivinen asia Orpon hallituksen ohjelmassa on, että Suomen velkaantuminen aiotaan tosissaan laittaa kuriin. Vuoden 2022 lopussa Suomen valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli 51,6%. Se ei vielä ole katastrofi, mutta suuntaa on syytä kääntää.

Sitten niihin konkreettisiin positiivisiin ehdotuksiin, joita hallitusohjelmasta löytyy.

Asumistukea ei enää makseta omistusasunnosta. Jatkossa omaisuutta asumistuen saajalla voi olla enintään 10 000 euroa. Asumistukeen kuluu nykyään Suomessa yli 2,6 miljardia euroa vuodessa ja siihen liittyvät kulut ovat kasvaneet lyhyessä ajassa miljardilla. Tähän mennessä omaisuus ei ole vaikuttanut asumistuen määrään lukuun ottamatta niitä, jotka elävät toimeentulotuella. Asumistukea leikataan myös muilla tavoilla, jotka mielestäni eivät välttämättä ole järkeviä. Mutta tätä omaisuusrajaa kannatan, sillä mielestäni yhteiskunnan ei ole syytä maksaa asumistukea esimerkiksi vapaaherraksi ryhtyneelle tyypille, jolla on satojen tuhansien omistusasunto.

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa porrastetaan niin, että kahdeksan työttömyysviikon jälkeen etuuden taso laskee 80 prosenttiin alkuperäisestä tuesta. 34 viikon jälkeen tuki laskee 75 prosenttiin. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kulut olivat 2,5 miljardia vuonna 2021. Uskon, että joidenkin henkilöiden tapauksessa tämä porrastaminen kannustaa hakemaan uutta työtä pari kuukautta nopeammin. Kirjoitin aiheesta tarkemmin vuonna 2021. 

Vuorotteluvapaasta luovutaan. Siitä kertyy vain pieni säästö (noin 20 miljoonaa euroa), mutta ei yhteiskunnan ole tarpeen tukea keski-ikäisten ihmisten harrastustoimintaa tai itsensä etsimistä. Kannatan toki voimakkaasti paussin pitämistä työelämästä, mutta mielestäni sellainen paussi tulisi tehdä omien säästöjen turvin.

Alkon alkoholimonopolia puretaan osittain. Vahvempien (max 8%) alkoholijuomien myynti sallitaan jatkossa tavallisissa ruokakaupoissa. Myös alkoholin nettikaupan asema selkeytetään ja sen todetaan olevan selvästi laillista toimintaa. 

Hallitus uudistaa perusturvan. Tarkoituksena on saada aikaiseksi yksi ”yleistuki”. Yleistuki vähenisi työtulojen noustessa, jolloin käteen jäävä tulo on helpommin ennakoitavaa ja työnteko kannattaa nykyistä paremmin. Tämä vaikuttaa erittäin lupaavalta askeleelta kohti perustuloa, jota kannatan erittäin lämpimästi. Perustulosta olen kirjoittanut aiemmin. 

Hallitusohjelmassa esitetään kiristyksiä tupakkaveroon ja nikotiinipussien tuomista tupakkaveron alaisiksi. Näillä toimilla on tarkoitus saada valtion kassaan yhteensä 150 miljoonaa euroa. Lisäksi hallitus aikoo kiristää virvoitusjuomaveroa. Tällaiset haittaverot ovat parhaita veroja. Tosin terveysveron osalta olisi voitu tehdä enemmänkin.

Veikkauksen uhkapelimonopolia murretaan ja siirrytään digitaalisissa uhkapeleissä lisenssimalliin. Iso osa uhkapelaamisesta tapahtuu jo digitaalisesti internetin välityksellä. Tästä digipelaamisesta yli 50% hoituu ulkomaisten pelifirmojen kautta, jotka eivät maksa mitään Suomen valtiolle uhkapeliongelmien hoitamiseksi. Lisenssijärjestelmään siirryttäessä isompi osa digipelaamisesta tulee laillisen toiminnan piiriin ja niistä saadaan rahaa yhteiskunnalle. Tällä rahalla sitten voidaan tehostaa rahapelitoimialan valvontaa ja hoitaa uhkapelaamisesta seuraavia ongelmia.

Apteekkien kartellivoimaa heikennetään ja reseptivapaat itsehoitolääkkeiden myynti sallitaan tavallisissa kaupoissa. Tämä tekee lääkkeistä halvempia.

Lasten ja nuorten terapiatakuu toteutetaan eli varmistetaan lasten ja nuorten yhdenvertainen pääsy perustasolla lyhytpsykoterapiaan tai muihin vaikuttaviin psykososiaalisiin hoitoihin. Tällä tavalla hallitusohjelma vastaa nuorten mielenterveyden osalta toiveisiin, joita eri järjestöt ovat esittäneet.

Mitä mieltä itse olet uudesta hallitusohjelmasta? Mikä siinä on mielestäsi parasta?

Toivottavasti Risto E.J. Penttilä pääsee mukaan presidenttikisaan

Risto E.J. Penttilä aikoo pitää puhelimensa äänet päällä ollakseen valmiina, jos Petteri Orpo sattuisi soittamaan ja pyytämään häntä kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi. Toivon, että Petteri tekee tämän soiton. En sen takia, että pitäisin häntä automaattisesti parhaana henkilönä seuraavaksi presidentiksemme. Vaan sen takia, että Riston osallistuminen presidenttikisan tentteihin tekisi niistä paljon mielenkiintoisemmat seurata.

Penttilä on opiskellut Yhdysvalloissa Yalen huippuyliopistossa sekä väitellyt tohtoriksi Oxfordin yliopistossa. Hänen väitöstyönsä tutki Suomen kansallista puolustusstrategiaa vuosina 1944 - 1989. Kyseessä onkin taitava keskustelija, jossa yhdistyvät tutkijan analyyttinen ote päättäväisen mielipiteen muokkaajan näkemyksiin. Risto tuntuu myös pystyvän aitoon keskusteluun, jossa hän tarvittaessa muuttaa näkemyksiään, jos hän saa uutta tietoa kuten kunnon tutkijan kuuluukin. Toisaalta hän ei sorru monen tutkijan helmasyntiin eli liialliseen "toisaalta mutta toisaalta" jahkailuun. Hän uskaltaa myös sanoa selvästi, mitä mieltä hän on jostakin asiasta ja mihin suuntaan maailmaa tulisi viedä. 

Penttilä on jo yli 30 vuoden ajan kannattanut Suomen liittymistä Natoon. Jälkiviisaasti voidaan todeta hänen olleen oikeassa Naton suhteen. Mielestäni on kunnioitettavaa, että toisin kuin monet muut poliitikot ja julkisuuden henkilöt, Risto on uskaltanut tuoda Natoon liittyvät kantansa hyvin selvästi esiin. Tämän hän on tehnyt siitä huolimatta, että halu viedä Suomea Natoon on useasti maksanut hänelle ääniä, koska vain pieni joukko kansasta on ollut samaa mieltä. Esimerkiksi europarlamenttivaaleissa vuonna 2009 Risto E.J. Penttilä puhui avoimesti Naton puolesta. 

Muutenkin Penttilän näkemys tulevaisuudesta on ollut tarkka. Vuoden 2021 lopulla hän ennusti, että Suomen on tehtävä päätös Natoon liittymisestä lähikuukausien aikana. Monet muut asiantuntijat ja politiikan johtohahmot olivat tuolloin aivan eri linjoilla. Samoihin aikoihin esimerkiksi Sanna Marin totesi, että olisi erittäin epätodennäköistä, että Suomi hakisi Natoon hänen pääministerikaudellaan. Nyt Risto E.J. Penttilä visioi uutta Kalmarin unionia Naton sisälle eli erityisen tiivistä yhteistyötä pohjoismaiden ja Viron kesken. Kenties hän on tässäkin asiassa jälleen oikeassa?