Jukka Lindströmin sivuhistoria tarjoaa tervetullutta poliittista satiiria

Jukka Lindström teki vuosina 2014 - 2017 aivan erinomaista ohjelmaa Noin viikon uutiset. Sarja muistutti formaatiltaan erittäin paljon John Oliverin tähdittämää Last Week Tonight -sarjaa. Tyylin kopioiminen ei kuitenkaan haitannut pätkääkään, sillä oli hauskaa katsoa kotimaisesta vinkkelistä samanlaista satiirista ajankohtaisohjelmaa.

Useamman vuoden tauon jälkeen Lindström on palannut poliittisen satiirin maailmaan uuden tv-sarjan kanssa. Jukka Lindströmin sivuhistoria tarjoaa jokaisessa jaksossa muka-dokumentin 2020-luvun yhteiskunnallisista ilmiöistä ja erityisesti suomalaisista puolueista. Kolmessa ensimmäisessä jaksossa keskitytään esimerkiksi vihreiden, kokoomuslaisten sekä demareiden pilkkaamiseen. Näiden kolmen katsotun jakson perusteella uskallan jo lämpimästi suositella sarjaa kaikille, jotka ovat kaivanneet terävämpää suomalaista poliittista satiiria. 

Erityisen piristävää on sarjan rohkeus. Välillä vitsit menevät reippaasti hyvänmaun tuolle puolen, kuten esimerkiksi juttu julkkispuristimesta, jossa lapsitähden pää muserretaan hydraulipuristimella tohjoksi suorassa lähetyksessä live-yleisön edessä. Sarja ottaakin vitsiensä lähtökohdaksi ilmiöitä, jotka ovat jo olleet esillä oikeassa maailmassa. Ja sitten lähdetään revittelemään ekstrapoloimalla överisti näiden ilmiöiden mahdollisia tulevaisuuden kehityskaaria. Monet näyttelijäsuorituksista ovat myös harvinaisen hyviä. Esimerkiksi Kokoomuksen johtoon kehitetty androidi on mahtava suoritus.

Sarja löytyy Yle Areenasta. Katsokaa ja nauttikaa.

Darkest hour -elokuva sopii erinomaisesti näihin kurjiin aikoihin

Kirjoitin aiemmin siitä, miten monet läntisten maiden poliitikot tekivät Putinin kanssa saman virheen kuin Britannian pääministeri Neville Chamberlain teki Hitlerin kanssa. Vallanhimoiset, sekopäiset diktaattorit olisi parempi pysäyttää aiemmin kuin myöhemmin. Voit lukea jutun täältä.

Tähän samaan teemaan sopii hyvin erinomainen elokuva Darkest hour. Se kertoo Winston Churchillin kamppailusta sen suhteen, tulisiko Hitlerin kanssa pyrkiä neuvottelemaan rauhasta vai panna kova kovaa vastaan. Suosittelen lämpimästi elokuvaa jo pelkästään sen taiteellisten ansioiden osalta, mutta sen lisäksi elokuva on erittäin ajankohtainen, sillä Hitlerin ja Putinin välille voidaan vetää monia yhtäläisyysmerkkejä. Samoin eri maiden johtajien suhtautuminen Putiniin muistuttaa sitä, miten eri poliitikot Isossa-Britanniassa suhtautuivat Hitleriin. 

Elokuvan voi katsoa ainakin Viaplaystä, jos on kuukausitilaus palveluun. Lisäksi sen voi vuokrata esimerkiksi Elisa Viihteestä ja Applen iTunesista.

Elokuva alkaa siitä, kun Hitler on jo aloittanut täysimittaisen valloitussotansa Euroopassa. Viimeisetkin harhaluulot Hitlerin todellisesta luonteesta on siis heitetty sivuun. Neville Chamberlain saa potkut pääministerin virasta ja konservatiivi-puolue joutuu vastahakoisesti valitsemaan ongelmallisena pidetyn Churchillin pääministeriksi.

Elokuvassa on myös meidän Nato-keskusteluumme hyvin sopiva kohtaus siitä, miten äärimmäisen yksin maa voi joutua, jos sillä ei ole sitovia turvatakuita Yhdysvaltojen kanssa. Roosevelt vain pahoittelee puhelimessa Churchillille, miten Yhdysvallat ei voi sekaantua Euroopan sotaan. Tilanne menee jo absurdiksi, sillä USA ei edes uskalla toimittaa Britannian jo tilaamia sotakoneita. USA:n ja Britannian erityinen suhde alkoikin vasta toisen maailmansodan jälkeen.