Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät

Eurovaalit lähestyvät, joten päätin perehtyä siihen, millaisia poliittisia ryhmiä Euroopan parlamentissa onkaan. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Euroopan parlamentin valta on kasvanut, minkä seurauksena myös parlamentin erilaisilla poliittisilla ryhmillä on enemmän vaikutusvaltaa. Vuosien 2019 - 2024 parlamentissä oli seitsemän poliittista ryhmää. Ryhmillä on väliä, sillä ne äänestävät yleensä melko yhteneväisesti, vaikkakaan Euroopan parlamentissa ei ole yhtä tiukkaa ryhmäkuria kuin omassa eduskunnassamme.

Esittelen ryhmät niiden 1999 vaalien jälkeisessä kokojärjestyksessä. Mitä suurempi ryhmä on kyseessä, sitä enemmän sillä on valtaa erilaisissa päätöksissä ja sitä paremmin se esimerkiksi pääsee käsiksi erilaisiin raportteihin.

EPP eli European People's Party

EPP on ollut parlamentin suurin ryhmä vuodesta 1999 lähtien eli jo yli 20 vuotta. Suomesta kokoomus sekä kristillisdemokraatit kuuluvat EPP ryhmään.

EPP on perinteisesti kannattanut syvempää Euroopan integraatiota ja enemmän valtaa EU:lle. 

Arvojen osalta EPP pohjaa perinteisiin kristillisiin arvoihin eli on melko konservatiivinen. Sen sisällä on kuitenkin suurta hajontaa sen suhteen, miten eri jäsenet suhtautuvat esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin ja naisten oikeuksiin. EPP:hen mahtuu myös melko liberaaleja puolueita kuten Suomen kokoomus, mutta myös erittäin vanhoillisia puolueita kuten kristillisdemokraatit.

EPP:n tunnetuin edustaja ja sen kärkiehdokas on Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von Der Leyen.

EPP korostaa Ukrainan sodan keskellä turvallisuuteen ja puolustukseen satsaamista. Ryhmä haluaa kasvattaa Natoa entisestään ja ajaa turvallisuuden sekä sotilaallisesta puolustuksesta vastaavan komissaarin perustamista. Ryhmä haluaa myös rajoittaa Euroopan ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Talousasioissa ryhmä haluaa syventää Euroopan sisämarkkinoita sekä laajentaa vapaakauppasopimuksia. 

S&D eli Progressive Alliance of Socialists and Democrats

Sosiaalidemokraatit ovat viime vuosina olleet parlamentin toiseksi suurin ryhmä. Kuitenkin pitkän aikaa EU:n historiassa, vuosina 1975 - 1999, S&D oli suurin kaikista ryhmistä. Kyseessä on arvojen osalta liberaali ryhmä.

Suomen SDP:n europarlamentaarikot kuuluvat S&D-ryhmään.

S&D kampanjoi esimerkiksi sen puolesta, että kaikille olisi tarjolla uusiutuvaa ja edullista energiaa. S&D tahtoo myös alentaa asumisen kustannuksia julkisten panostusten avulla.

Monella tapaa S&D:n tavoitteet ovat yhteneväiset EPP:n kanssa, vaikka ryhmät ovatkin talousasioissa eri puolilla vasemmisto-oikeisto -akselia. S&D haluaa EPP:n tavoin syvempää Euroopan integraatiota ja kannattaa EU:n laajentumista. S&D kannattaa Euroopan puolustusteollisuuden vahvistamista ja sotilaallisen yhteistyön lisäämistä. Yhteistä ovat myös kansainväliset kumppanuudet.

Renew

Sekä taloudellisesti että arvojen osalta liberaali puolue. Liberaalius erottaakin Renew:n selvimmin EPP:stä. Liberaali puolue muun muassa ajaa vahvasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja samaa sukupuoltaolevien oikeutta avioliittoon. Sen takia onkin vähän hassua, että Suomen Keskusta kuuluu Renew-ryhmään, vaikka puolueena keskusta on konservatiivisempi kuin kokoomus.

EPP:n tavoin Renew kampanjoi Euroopan turvallisuuden ja sotilaallisen puolustuksen parantamiseksi. Ryhmä haluaa vahvistaa EU:n puolustusteollisuutta sekä perustaa puolustuksesta vastaavan komissaarin.

Talouspolitiikassa Renew haluaa syventää ja vahvistaa EU:n sisämarkkinoita. Se myös kannattaa vapaakauppasopimusten laajentamista esimerkiksi Etelä-Amerikan maiden kanssa.

EGP eli European Green Party

Euroopan vihreiden ryhmä keskittyy nimensä mukaisesti ympäristöasioihin. Kuitenkin joissakin asioissa se itseasiassa haittaa planeetan hyvinvointia, sillä Euroopan vihreät esimerkiksi vastustaa edelleen ydinvoimaa. Suomen vihreät edustaa tässä siis vähemmistöä EGP:n sisällä, sillä esimerkiksi Atte Harjanne kannattaa ydinvoiman lisäämistä.

Vihreät kannattavat voimakkaasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia sekä sukupuolten tasa-arvoa. Yleensäkin vihreät puolustavat kaikkien vähemmistöryhmien ihmisoikeuksia. 

Ryhmä kannattaa Euroopan integraation syventämistä. 

ID eli Identity and Democracy

Tämän populistisen, radikaalioikeistoon kuuluvan ja EU-vastaisen ryhmän merkittävimmät puolueet ovat Ranskan Rassemblement National sekä Italian Lega. Suomesta tähän ryhmään ei kuulu yksikään eduskuntapuolue.

ID:llä on läheiset suhteet Venäjään ja heitä on useasti syytetty Venäjän etujen ajamisesta. Ryhmä itse tosin väittää tukevansa Ukrainaa sodassa Venäjää vastaan. Jos ID saa merkittävästi lisää valtaa parlamentissa, EU-parlamentin mahdollisuudet tukea Ukrainaa pienenevät selvästi. Esimerkiksi ID:hen kuuluva hollantilainen PVV-puolue on avoimesti julistanut lopettavansa kaiken tuen Ukrainalle. Myös ID:hen kuuluva saksalainen AfD puolestaan levittää väitteitä, joiden mukaan talouspakotteet Venäjälle itseasiassa haittaavat eurooppalaisia itseään.

Vastustavat islamin uskonnon leviämistä Eurooppaan ja usein pelottelevat äänestäjiä muslimien sekä yleensäkin maahanmuuttajien vaarallisuudella. ID:n jäsenet kannattavat perinteisiä kristillisiä arvoja ja perhemallia, jossa mies on perheen pää.

ECR eli European Conservatives and Reformists

Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) -ryhmään kuuluvat muun muassa ruotsidemokraatit sekä Suomesta perussuomalaiset. ECR on erittäin vanhoillinen mitä tulee naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. ECR:n jäsenet näkevät kristillisyyden olevan uhattuna erilaisten seksuaalivähemmistöjen sekä muslimien toimesta. 

Ryhmä kuuluu ID:n tavoin radikaaliin oikeistoon ja vastustaa maahanmuuttoa. Kuitenkin monella ratkaisevalla tavalla se myös eroaa ID:stä. Täysin päinvastoin kuin ID, ECR kannattaa Ukrainan tukemista, EU:n laajentumista sekä tiivistä yhteistyötä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa. Italian pääministeri Giorgia Meloni johtaa yhtä ECR:n tärkeintä puoluetta, ja Meloni on erittäin vahvasti Ukrainan sotilaallisen ja taloudellisen tukemisen puolella.

ECR ei tahdo lisätä Euroopan parlamentin tai muiden EU-elinten valtaa. Sen sijaan se korostaa yksittäisten jäsenmaiden päätösvaltaa.

The Left (NGL/GUE) eli vasemmistoryhmä

EU-parlamentin vasemmistoryhmä muodostuu kahdesta eri ryhmästä: Pohjoismaiden Vihreästä Vasemmistosta (NGL), johon vasemmistoliitto kuuluu sekä Euroopan yhtyneestä vasemmistosta (GUE). Näistä NGL on johdonmukaisesti kannattanut Ukrainan tukemista, mutta GUE:ssa jotkut mepit ovat eri syistä vastustaneet osaa Ukrainaa tukevista päätöslauselmista. Vasemmistoryhmän hajanaisuus on toistunut EU-parlamentin äänestyksissä, jotka ovat koskeneet Ukrainan sotilaallista apua tai Venäjän julistamista terrorismia tukevaksi valtioksi.

Vasemmistoryhmä onkin valinnut yhdeksi vaalien pääteemakseen rauhanneuvottelujen tukemisen Venäjän ja Ukrainan välillä. Ryhmä vastustaa Naton laajentumista. Ympäristöasioissa vasemmistoryhmä on vieläkin kunnianhimoisempi kuin vihreät. The Left tahtoo EU:n hiilineutraaliksi jo vuoteen 2035 mennessä.

Talousasioissa vasemmistoryhmä tukee köyhiä ja vaatii esimerkiksi minimitoimeentulon turvaamista koko EU:ssa.

Presidenttiehdokkaiden mennyt suoriutuminen, osa 2

Elokuussa 2023 kirjoitin siitä, miten presidenttiehdokkaat ovat suhtautuneet menneinä vuosina Venäjän uhkaan sekä Nato-jäsenyyteen. Tässä vertailussa Mika Aaltola ja Jussi Halla-aho pärjäsivät parhaiten. Tämä kaksikko on jo vuosia puhunut Venäjän vaarasta ja kannattanut Natoon liittymistä. Alexander Stubb jäi kolmannelle sijalle. Vaikka hän onkin esimerkiksi vuonna 2008 puhunut hyvin Venäjän vaarasta ja Stubb on kannattanut vuosikausia Nato-jäsenyyttä, on hän myös tehnyt todella tyhmiä päätöksiä Venäjän suhteen. Kannattaa lukea tuo aiempi kirjoitukseni, jos aihe kiinnostaa enemmänkin.

Tässä kirjoituksessa selvitän sitä, miten hyvin kärkiehdokkaat ovat osuneet oikeaan toisessa Suomea uhkaavassa vaarassa. Eli miten järkevästi ehdokkaat ovat tunnistaneet ilmastonmuutoksen aiheuttamat riskit ja pyrkineet niitä hillitsemään. Tähän arvioon otan mukaan vain kyselytutkimusten perusteella neljä suosituinta ehdokasta. Nämä ovat:

1. Alexander Stubb (kannatus reilut 20%)
2. Pekka Haavisto (reilut 20%)
3. Jussi Halla-aho (10 - 13 %)
4. Olli Rehn (10%)

Muiden ehdokkaiden kannatus on ollut viimeisimpien mielipidetiedustelujen mukaan selvästi alle 10%. 

Kärkiehdokkaiden suhtautuminen ilmastonmuutokseen

Ihmisten aiheuttama ilmastonmuutos on käsittääkseni tiedemaailman hyväksymä fakta. Lisäksi useat eri selvitykset ja tutkimukset ovat osoittaneet, että ilmaston lämpenemisestä aiheutuvat ongelmat tulevat olemaan mittasuhteiltaan valtavia. Laajat alueet maapallosta muuttuvat esimerkiksi kuivuuden ja muiden säiden ääri-ilmiöiden takia lähes asuinkelvottomiksi, mistä seuraa kansainvaelluksia. Jos ilmastonmuutosta olisi lähdetty määrätietoisesti torjumaan jo useita vuosikymmeniä sitten, olisi katastrofin torjuminen ollut paljon helpompaa ja halvempaa. Näin jälkikäteen mielestäni voidaan todeta epäonnistumiseksi poliitikolta, jos tämä on toimillaan hankaloittanut ilmastonmuutoksen torjumista menneinä vuosina. 

Alexander Stubb kirjoitti vuonna 2014 ollessaan pääministeri seuraavalla tavalla ilmastonmuutoksesta: "Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurimpia haasteita. Sen torjumisessa on kyse omasta ja lastemme tulevaisuudesta." Stubb toisaalta tunnusti ilmastonmuutoksen suuren merkityksen, mutta kuitenkaan hän ei kannattanut mitään sellaisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, jotka aiheuttaisivat ongelmia teollisuudelle, työpaikoille tai talouskasvulle. Tuolloin hän korostikin, että maapallon pelastaminen ei saa vaarantaa aineellista hyvinvointia, johon Suomessa ja muissa länsimaissa oltiin totuttu.

Stubbin hallitus noudatti myös käytännön toimissa tätä linjaa. Eli ilmastonmuutosta torjuttiin vain silloin, jos siitä ei ollut haittaa Suomen teollisuudelle. Esimerkiksi Stubbin johdolla Suomi viivytteli EU:n päästökaupan korjaamisessa. 

Myös ulkoministerinä ollessaan Stubb toi kovasti julkisuuteen huoltaan ilmastonmuutoksesta. Hän esimerkiksi osallistui muiden pohjoismaiden ulkoministerien kanssa mielipidekirjoitukseen, jossa ministerit totesivat: "Me henkilökohtaisesti sitoudumme edelleen siihen, että ilmastonmuutos ja sen tuomat haasteet asetetaan kansainvälisesti etusijalle." Kuitenkaan en muista tai onnistunut helposti löytämään mitään konkreettisia päätöksiä, joita Stubb olisi tehnyt poliittisena päättäjänä ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Ilmastonmuutoksenkin suhteen Stubb syyllistyi samanlaiseen soutamiseen ja huopaamiseen kuin monessa muussakin asiassa. Toisaalta hän puhui hienosti sen tärkeydestä, mutta sitten käytännön teoissa usein teki päätöksiä, jotka pahensivat tilannetta. 

Pitkänlinjan vihreä poliitikko Pekka Haavisto sen sijaan on ollut vuosikausia puolustamassa ympäristöä ja taistelemassa ilmastonmuutosta vastaan. Henkilökohtaisella tasolla Haavisto vähentää päästöjä pyöräilemällä ja olemalla kasvissyöjä. Hän on ollut mukana erilaisissa ympäristöjärjestöissä, kirjoittanut kirjoja ilmastonmuutoksesta ja osallistunut esimerkiksi YK:n ilmastokokouksiin. Haavisto on kannattanut esimerkiksi hiiliveron käyttöönottoa ja fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämistä. Haavisto on myös puhunut voimakkaasti uusiutuvan energian puolesta. Toisaalta Haavisto aiemmin vastusti voimakkaasti ydinvoimaa, mikä näyttää nykyvalossa pahalta virheeltä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta.

Jussi Halla-aho puolestaan on suhtautunut ilmastonmuutokseen ikävänä asiana, joka pitää pääasiassa vain hyväksyä. Esimerkiksi vuonna 2019 Halla-aho kertoi haastattelussa olevansa ilmastonmuutospessimisti. Hän ei usko, että ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä nykyisillä keinoilla. Toisaalta Halla-aho tai hänen johtamansa perussuomalaiset eivät ole kannattaneet mitään lisäkeinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Näkemys on enemmänkin ollut, että ei pienen Suomen teoilla ole mitään merkitystä globaalissa mittakaavassa, joten turha meidän on hankaloittaa suomalaisen teollisuuden toimintaa tai vähentää kansalaisten aineellista hyvinvointia. Halla-aho on vastustanut sellaisia ilmastonmuutosta hillitseviä toimia kuten esimerkiksi tuulivoiman tukemista tai metsähakkuiden rajoittamista. 

Toisaalta Halla-aho on vuosikausia pyöräillyt lähes kaikki lyhyemmät matkat jopa sellaisilla keleillä, joissa moni muu turvautuisi henkilöautoon. Myös EU:n ulkopuolelta tuotavien tuotteiden osalta Halla-aho on kannattanut hiilitulleja yhdessä vihreiden kanssa.

Olli Rehn totesi vuonna 2019, että ilmastonmuutoksen torjuminen on paitsi tärkeää maapallon terveyden kannalta, on se myös järkevää talouspolitiikkaa. Tätä hän perusteli sanomalla: "Ilmaston liiallinen lämpeneminen vaikuttaisi kotimaassa huomattavan negatiivisesti moniin eri sektoreihin ja heikentäisi maailmantaloutta. Maailmanyhteisön pitäisi kyetä tekemään enemmän ja nopeammin päätöksiä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Ilmastonmuutoksen torjunta kaikilla tasoilla on siis hyvää talouspolitiikkaa."

En kuitenkaan löytänyt Olli Rehnin aiemmalta uralta mitään merkkejä siitä, että ilmastoasiat olisivat olleet hänelle erityisen tärkeitä. Rehn valittiin jo 1991 Keskustan ehdokkaana kansanedustajaksi. Keskusta puolueena ei ole ikinä ollut erityisen huolissaan ilmastonmuutoksesta, vaan se on keskittynyt enemmänkin suomalaisen maatalouden ja metsäteollisuuden tukemiseen. Kuitenkin europarlamentaarikkona noin 2014 - 2015 Rehn toivoi, että Suomessa olisi satsattu enemmän uusiutuvaan energiaan.

Tässä vertailussa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa Pekka Haavisto vie selvän voiton. Hänen jälkeensä tulevat aika tasoissa jakamaan hopea- ja prossisijat Alexander Stubb sekä Olli Rehn. Jussi Halla-aho on selvästi heikoin tässä vertailussa, sillä hänen toimintansa ja puheensa ovat heikentäneet ilmastonmuutoksen torjuntaa. Ensin Halla-aho vähätteli pitkään ilmastonmuutokset merkitystä ja sittemmin hän on todennut, ettei sille kuitenkaan voida tehdä mitään.  

Maailman parhaimmatkaan neuvot

Jännitys tiivistyi YK:n päämajassa. Suuren neuvotteluhuoneen ikkunasta näkyi New Yorkin kaupunkimaisema pilvenpiirtäjineen. Tekoälytutkija Samuli Kaskinen kiinnitti katseensa noin 500 metrin päässä olevan Chrysler Buildingin terävään kärkeen ja pyrki hidastamaan hengitystään. Häntä jännitti todella paljon. Aivan hetken kuluttua  Kaskisen ja hänen tutkimusryhmänsä vuosien työn tulokset esiteltäisiin maailman tärkeimmille poliittisille johtajille. 

"It's showtime", Samulin vieressä istuva projektin amerikkalainen apulaisjohtaja mutisi ja nousi tuolistaan. Molemmat kääntyivät kohti neuvotteluhuoneen ovia seuratakseen sisääntulijoita. Ensimmäisenä huoneeseen asteli YK:n pääsihteeri kannustaen innokkaasti viittilöiden perässä tulijoita. Häntä seurasi vapaan maailman johtaja, Yhdysvaltojen presidentti, joka asteli määrätietoisesti pöydän päähän parhaalle paikalle. Kiinan pääsihteeri ja Venäjän presidentti puolestaan asettautuivat pöydän toiseen laitaan jättäen pitkän hajuraon amerikkalaiseen. Muut poliittiset päättäjät asettuivat diplomaattisia kuvioita noudattaen näiden suurvaltojen edustajien välimaastoon.

YK:n pääsihteeri rykäisi selvittäen kurkkuaan ja aloitti: "Hyvät naiset ja herrat, tervetuloa historialliseen tilaisuuteen. Pääsette todistamaan vuosien kehitystyön tuloksia, jotka toivoaksemme mullistavat kansainvälisen poliitikan tekoa. Ihmiskunta on vihdoinkin saanut avukseen jotain meitä itseämme viisaampaa, joka voi ohjata meidät kohti parempia ratkaisuja ongelmiin, joihin emme ole aiemmin onnistuneet löytämään ratkaisua. Kyseessä on mullistava keinoäly-ratkaisu, jota olemme opettaneet..."

Tässä vaiheessa Yhdysvaltojen presidentti keskeytti pääsihteerin töksäyttämällä: "Joo, joo, me kaikki tiedämme kuinka valtavasti rahaa olemme sysänneet tähän YK:n projektiin. Päästä jo propellipäät vauhtiin. Tahdomme vihdoinkin nähdä, mitä kaikilla rahoillamme on saatu aikaan."

Pääsihteeri oli selvästi hiukan näreissään keskeytyksestä, mutta hän totesi muiden jakavan amerikkalaisen kärsimättömyyden. Hän viittilöi kohti pöydän nurkassa odottanutta Kaskista aloittamaan. Tekoälytutkija nousi ylös ja aloitti selvästi hermostuneella äänellä komentamalla ison näyttötaulun päälle. Näytölle ilmestyi suuri kybersilmä, joka muodostui lukuisista neonvärisistä hiukkasista. "Saanko esitellä, tässä on Delfi. Se on luonnollisesti nimetty antiikin Kreikan Delfoin oraakkelin mukaan, joka sekin neuvoi ihmisiä suurissa kysymyksissä."   

Ennen kuin tutkija ennätti kertomaan tarkemmin siitä, miten valtava määrä laskentaytimiä ja parametrejä muodosti Delfin, kärsimättömään tapaansa Yhdysvaltojen presidentti pysäytti hänet. "Okei, näytä mihin tuo Delfi pystyy. Aloita vaikka jollain helpolla, kuten vaikkapa miten saadaan vihdoin ja viimein pysyvä rauha Lähi-Itään." 

Näytöllä suuri silmä vilkkui hetken aikaa eri väreissä. Sitten kaiuttimista kantautui naisen ääni, joka toi mieleen brittiläisen opettajattaren. "Paras tapa saavuttaa pysyvä rauha Lähi-Itään on ratkaista Israelin ja Palestiinan ongelma tavalla, jonka kanssa kaikki osapuolet voivat elää. Tätä varten nykyisen Israelin valtion alueelle tulee muodostaa kaksi erillistä valtiota, joilla on selvät rajat. Kansainvälisen yhteisön tulee tunnustaa nämä rajat ja turvata niiden koskemattomuus. Toinen valtioista on juutalaisille ja toinen palestiinalaisille. Tämä poistaa yhden merkittävistä konfliktien syistä, kun enää ei ole tarvetta kiistellä siitä, kenelle tietty maa-alue kuuluu."

"Lisäksi tällainen kahden valtion ratkaisu auttaa..."

Tässä vaiheessa Israelin pääministeri huudahti raivostuneena: "Eli pitäisikö meidän luovuttaa maata Hamasin kaltaisille terroristeille?" 

Nyt Delfi ei pysähtynyt miettimään vaan jatkoi heti äänellä, joka monista kuulijoista muistutti sitä, kuinka kärsivällinen opettaja yrittää saada tavallistakin typerämmän oppilaan tajuamaan. Delfi selitti, miten palestiinalaisille tulevan valtion alle tulevat alueet valittaisiin ja miten näillä alueilla nyt asuvien juutalaisten siirtokuntien asukkaiden täytyisi muuttaa muualle. Tätä kuunnellessaan Israelin pääministeri muuttui koko ajan punaisemmaksi ja punaisemmaksi, kunnes hän lopulta räjähti. "Ei ikinä! Me juutalaiset emme milloinkaan suostu moiseen ja taivu terroristien tahtoon."

Tähän Delfi vastasi tyynesti, että kahden valtion ratkaisun toteuttamiseksi riittää, että Israelin tärkein tukija eli Yhdysvallat asettuu päättäväisesti sen kannalle ja painostaa Israelin suostumaan siihen. Tämä hiljensi Israelin pääministerin ja sai kaikki katsomaan kysyvästi Yhdysvaltojen presidenttiä. Pelkkä ajatuskin siitä, että USA sanelisi, mitä Israelin tulisi tehdä, oli selvästi liikaa Israelin pääministerille. Tämä pomppasi pystyy ja marssi raivokkaasti tömistellen ulos neuvotteluhuoneesta.

Oven pamahdettua kiinni muut jatkoivat edelleen jenkkien presidentin katsomista. Tämä vaikutti selvästi kiusaantuneelta ja miettiväiseltä. Lopulta vapaan maailman johtaja totesi: "Äh, kyllähän te tiedätte, että hallintoni täytyy tukea Israelin johtoa. Se olisi poliittinen itsemurha Yhdysvalloissa, jos alkaisimme puoltamaan palestiinalaisia juutalaisten sijasta. Tuosta ei tule yhtään mitään."  

Ennen kuin tunnelma latistuisi liikaa, Samuli Kaskinen ehdotti jonkin toisen ongelman kokeilemista. Seuraavaksi Delfin apua pyydettiin globaalin ilmastonmuutoksen torjumiseen. Sekään ei kuitenkaan mennyt juurikaan paremmin. Delfi ehdotti, että länsimaat keräisivät hiiliveroilla noin 2% bruttokansantuotteestaan. Sitten nämä rahat ohjattaisiin kehittyvien maiden teollisuuden kehitykseen, jotta ne voisivat harpata yli pahiten saastuttavan vaiheen kehityksessään. Tämä ei lainkaan kelvannut Yhdysvaltojen presidentille tai Iso-Britannian pääministerille. Monet EU-maiden johtajat näyttivät myös hyvin nyrpeiltä tämän kuullessaan.

Lopulta yritettiin vielä kysyä Delfin neuvoa Eurooppaa uhkaavaan pakolaiskriisiin. Tekoäly ei kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun lukuisat eurooppalaiset johtajat huudahtivat ärtyneinä ja vannoivat, että ainakaan heidän maansa ei osallistuisi eurollakaan mihinkään lisäkuluihin. 

Loppujen lopuksi Samuli Kaskinen joutui todistamaan, kuinka hänen vuosien työnsä valui täysin hukkaan.

 

Talk Helsinki -tapahtuman presidenttiehdokkaiden kohtaaminen

Mika Aaltola, Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho ja Olli Rehn kohtasivat Talk Helsinki -tapahtumassa 16.8.2023.

Olli Rehn aloitti nololla vitsillä sanomalla, ettei hän ole harmaa vaan albiino.

Halla-aho ennusti, että Venäjän nykyinen johto ei lopeta sotaa, jollei se kärsi merkittävää sotilaallista tappiota. Rehn lisäsi tähän, että Venäjä pyrkii pitkittämään sotaa ainakin siihen saakka, että USA:n presidentinvaalit ovat ohitse. Eli Putin asettaa toivonsa siihen, että Donald Trump pääsisi uudestaan presidentiksi ja sitten lopettaisi tuen Ukrainalle. Aaltola uskoo Venäjän moraalisen alamäen jatkuvan vielä pitkään, eikä Venäjästä ole luotettavaksi neuvottelukumppaniksi vuosikausiin. Nyt ei ole aika käydä dialogia Venäjän kanssa.

Pekka Haavisto mielestäni erittäin typerästi toi esiin, että jossain vaiheessa Suomella ja muilla länsimailla tulee Ukrainalle annettavan sotilaallisen avun raja vastaan. Vaikka tämä varmaan onkin totta, ei tuollaisia kommentteja kannattaisi missään julkisuudessa sanoa. Sillä kun Venäjä kuulee tuollaista, niin se vain rohkaistuu jatkamaan sotaa. Haavisto siis jatkoi samalla vaarallisella Venäjää miellyttävällä linjalla, josta annoin hänelle miinusta edellisessä kirjoituksessani. 

Halla-aho erottui ympäristön osalta muista panelisteista. Jussi vähätteli ilmastonmuutoksen merkitystä, eikä nähnyt sitä oleellisena presidentin tehtävän kannalta. Hän myös kritisoi liiallista kunnianhimoa ympäristötoimenpiteiden osalta. Odotetusti Haavisto oli täysin päinvastaista mieltä ja näki, että presidentti voi arvojohtajuudella edistää ympäristöystävällisten ratkaisuiden käyttöönottoa sekä vientiä ulkomaille. Rehn toi hyvin esiin, että ilmastoahdistuksesta tulisi päästä yli konkreettisiin toimenpiteisiin. Aaltola ja Haavisto peesasivat tässä Rehniä.

Aaltola sortui pari kertaa turhan monimutkaisiin puheenvuoroihin, joista oli vaikea löytää varsinaista pointtia. Mutta enimmäkseen hän pärjäsi ihan hyvin kokeneiden ammattipoliitikkojen kanssa. Aaltola esimerkiksi antoi hyvin realistiselta kuulostavan arvion ilmastopakolaisuuden ikävistä seurauksista. Hän myös varoitteli liiallisen Kiina-riippuvuuden vaaroista.

Kaikki panelistit olivat samaa mieltä siitä, että se on hyvä asia, että Eurooppa siirtyy pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Tämä heikentää Venäjän valtaa, mikä hyödyttää myös Suomea vähentämällä Venäjän riskiä. 

 

Miksi länsimaat ovat hallinneet maailmaa viimeiset 200 vuotta, osa 2

Esittelin Ian Morrisin kirjan "Why the west rules - for now" syyskuussa 2022.  Suosittelen kirjaa edelleen lämpimästi historiasta ja kansojen kehityksestä kiinnostuneille. Poimin tähän muutamia opetuksia tuosta kirjasta, joita nykyisten päättäjien kannattaisi pitää mielessään.

Ensinnäkin yhteiskuntien kehittymistä jatkuvasti parempaan suuntaan ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Kautta aikojen eri yhteiskunnat ovat tietyn kehitystason saavutettuaan usein romahtaneet, koska ne eivät ole onnistuneet ratkaisemaan kasvaneen monimutkaistumisen aiheuttamia haasteita. Esimerkiksi Euroopan kehitystaso romahti dramaattisesti Rooman imperiumin hajottua ja sen jälkeen kesti yli 1000 vuotta saavuttaa uudelleen sama eurooppalaisten elintaso. Romahdusten yksityiskohdat ovat vaihdelleet, mutta usein seuraavat tekijät ovat olleet tavalla tai toisella pelissä mukana ajamassa romahduksia:

1. Sota ja väkivalta joko toisten sivilisaatioiden kanssa tai sitten sisäiset taistelut
2. Nälänhätä 
3. Laajat muuttoliikkeet
4. Kulkutaudit
5. Ilmastonmuutos

Yhteiskunnat usein selviävät vielä parista näistä "tuhon ratsumiehistä", mutta jos useampi niistä karauttaa yhdessä näyttämölle, seuraa siitä usein mittavaa tuhoa. Erityisesti silloin, jos poliittiset päättäjät eivät kykene tekemään järkeviä päätöksiä vastatakseen tähän haasteeseen. Esimerkiksi ilmastonmuutos tekee viljelyn ja eläinten kasvattamisen hankalaksi tietyllä alueella, jolloin sitä aluetta uhkaa laaja nälänhätä. Tämä saa valtavat ihmismassat liikkeelle etsimään parempia seutuja, jotta he eivät kuole nälkään. Ihmismassojen mukana saattaa kulkea tappavia kulkutauteja, joihin kohdealueen asukkailla ei ole riittävää vastustuskykyä. Ja sitten jos samanaikaisesti vielä naapurivaltiot päättävät hyökätä, on todellinen myrkkykeitos valmis.

Tätä listaa katsoessa ja peilatessa sitä viime vuosien dramaattisiin tapahtumiin, nousee pelko nyky-yhteiskuntien selviämisestä. Korona riehuu edelleen Kiinassa, Venäjä käy laajamittaista sotaa, nälänhätä uhkaa monia köyhiä maita, Afrikassa isot ihmisjoukot haluavat Eurooppaan paremman elintason toivossa ja ilmastonmuutos etenee yhä kiihtyvällä tahdilla. Nyt tarvitaan äärimmäisen viisaita ihmisiä päättäville paikoille. Esimerkiksi länsimaiden päätökset Ukrainan sodan suhteen voivat olla äärimmäisen ratkaisevia koko Euroopan tulevaisuudelle.

Morrisin kirjan mukaan useita eri kansoja yhdistävien imperiumien maine on turhan huono. Toki jotkut imperiumit ovat olleet toisia kansoja alistavia sortokoneistoja, mutta toisaalta isojen imperiumien aikaan osuvat myös kaikkein parhaimmat kaudet tavallisten ihmisten osalta. Rooman loiston aikoina tavalliset eurooppalaiset elivät paljon paremmin ja terveemmin kuin useina satoina vuosina imperiumin luhistumisen jälkeen. Ja sama tilanne toistui myös Kiinassa, jossa isojen, vakaiden imperiumien ajat olivat tyypillisesti kaikkein parhaita tavallisten kansalaisten kannalta.

Jos ilmastonmuutos sekä muut edellä luetellut tuhon ajurit eivät pysäytä kehitystä (iso jos), niin seuraavat 100 vuotta tuovat isompia muutoksia ihmiskunnalle kuin mitä on muuttunut luolamiesten ajasta nykyhetkeen. Ellei kehitys jostain syystä pysähdy tai romahda, maailma tulee näyttämään vuonna 2100 täysin toisenlaiselta kuin nykyään. Mahdollisesti nykyinen Homo sapiens on korvattu jollain aivan erilaisella, kehittyneemmällä älyllisellä olennolla. Mutta toisaalta kehitys voi myös hyvinkin luoda jälleen kerran oman tuhonsa. Ja itseasiassa maailma vuonna 2100 saattaa sittenkin muistuttaa enemmän pimeää keskiaikaa kuin futuristista ihmemaailmaa. Kenties Einstein oli oikeassa ja me tarvitsemme super-imperiumin pelastuaksemme. Einstein sanoi vuonna 1945, sen jälkeen kun ydinpommit olivat tuhonneet Nagasakin ja Hiroshiman, että ainoastaan koko maailman kattava hallitus voi pelastaa sivilisaation sekä ihmiskunnan. 

 

  

Pitäisikö kansalaisia auttaa selviämään kohonneista sähkölaskuista?

Kirjoitin kesäkuussa jutun siitä, pitäisikö kohonneita polttoaineiden hintoja jotenkin kompensoida autoilijoille. Tuolloin johtopäätös oli, että missään nimessä EI kannata laskea polttoaineveroja tai tukea muutenkaan suoraan liikennepolttoaineiden ostamista. Tämä sen takia, että halutaan kannustaa kansalaisia vähentämään liikennepolttoaineiden käyttöä. Mutta tietenkään kaikkein köyhimpiä ei saa jättää puille paljaille ja kansalaisten ostovoimaa olisi hyvä tukea. Ja hyvin samantapainen logiikka toimii myös sähkön hinnan kohdalla.

Sähkön hinta on kohonnut merkittävästi Euroopassa ja nousun ennustetaan vain pahenevan talveksi. Ja nyt eri poliitikot keksivät kilvan erilaisia tapoja, miten sähkön hintaa saataisiin suitsittua ja kansalaisten tilannetta helpotettua. Näitä keinoja arvioitaessa kannattaa ensin täsmentää, millaisia vaikutuksia hyvällä ratkaisulla tulisi olla:

1. Sähköstä on nyt absoluuttisesti pulaa eli sen kysyntä ylittää selvästi tarjonnan. Tämän takia ratkaisun tulisi kannustaa niitä yrityksiä ja kansalaisia vähentämään sähkön kulutusta, joilla siihen suinkin on mahdollisuuksia. Tai ainakin ratkaisun tulisi ohjata käyttämään sähköä niihin vuorokaudenaikoihin, jolloin sitä on suhteellisesti eniten tarjolla verrattuna kysyntään.
2. Valtio on jo nyt pahasti velkaantunut ja rahaa tarvittaisiin moneen muuhunkin erittäin tärkeään asiaan. Eli hyvä ratkaisu olisi mahdollisimman edullinen yhteiskunnalle.
3. Rajusti kohonnut sähkönhinta sattuu eri tavalla eri ryhmiin. Esimerkiksi sähkölämmitteisessä omakotitalossa asuva köyhä eläkeläinen ei saa joutua kohtuuttomasti kärsimään talvipakkasilla. 
4. Jos kansalaisten kaikki rahat menisivät sähköön, tippuisi monen muun hyödykkeen ja palvelun kulutus. Ja tästä seuraisi varmasti lama. Eli kansalaisten ostovoimaa ei saa päästää täysin romahtamaan.
5. Ilmastonmuutostakaan ei saisi unohtaa, eli ratkaisu ei saisi romuttaa hiilidioksipäästöjen vastaista kamppailua.

Kaikkein tehottominta olisi laskea sähköveroa tai sähkön alvia aivan kaikkien kohdalla. Ensinnäkin tämä tulisi kalliiksi yhteiskunnalle, joka tarvitsisi kipeästi rahaa esimerkiksi surkean hoitajatilanteen korjaamiseen. Lisäksi se EI kannustaisi vähentämään sähkönkulutusta, eikä ohjaisi investointeja esimerkiksi aurinkoenergiaan tai energiankäytön tehostamiseen.

Keskituloisille tai sitä paremmin taloudellisesti pärjääville ei kannata antaa apua sähkölaskujen maksamiseen. Näiden ihmisten ostovoima ei siitä romahda, vaikka sähkölasku nousisikin talvikuukausina kolminkertaiseksi.

Paras ratkaisu olisi köyhille väestönryhmille suunnattu tuki. Suhteellisesti köyhiä on Suomessa noin 10% kansalaisista. Esimerkiksi matalia eläkkeitä ja toimeentulotukea saavien olisi todennäköisesti hankala selviytyä korkeammista sähkölaskuista. Eli näitä tukia kannattaisi nostaa niin, että nousu kattaa sähkön kallistumisen. Tai vaihtoehtoisesti kaikille alle 15 000€ vuodessa tienaaville voitaisiin maksaa kertaluontoinen tukiraha, joka voisi olla vaikkapa 1000 euroa. Sen avulla kaikkein köyhimmätkin selviäisivät talven yli. On kuitenkin erittäin tärkeää, että tuen saajat saisivat vapaasti päättää, mihin nämä rahat käyttävät. Näin he saavat enemmän rahaa vaikkapa ruokaan tai lasten harrastuksiin, jos hekin löytävät keinoja vähentää sähkönkulutustaan.

Miten vähentää Venäjän rahoitusta

Kuten pääministerimme Sanna Marin totesi muutama päivä sitten: "On kestämätöntä, että samanaikaisesti, kun olemme riippuvaisia Venäjän energiasta, me myös rahoitamme tätä sotaa ostamalla Venäjältä energiaa." Jotta Venäjä saataisiin aisoihin, pitää meidän tehdä kaikkemme sen sotakoneiston rahoituksen vähentämiseksi. Ja tehokkain tapa tähän on vähentää Venäjän tuloja, joita se saa fossiilisen energian myymisestä.

Suomen energian kokonaiskulutus jakautui vuonna 2020 eri lähteiden osalta seuraavasti:

Suomesta ei öljyä tai maakaasua löydy, joten kaikki täällä kulutettava öljy ja maakaasu tuodaan ulkomailta. Raakaöljystä liki 90 % tulee Venäjältä, mikä johtuu siitä, että suomalainen öljynjalostusteollisuus on erikoistunut venäläisen raakaöljyn jalostamiseen. Maakaasusta puolestaan kaikki tuodaan Venäjältä. Karkeasti arvioiden Venäjän tuonnin osuus Suomen kokonaisenergian kulutuksesta on lähes neljäsosa, jos mukaan lasketaan öljyn, kivihiilen ja maakaasun lisäksi myös sähkön, puupolttoaineiden, polttoturpeen ja uraanin tuonti.

Yksi mahdollisuus olisi ostaa öljyä Venäjän sijasta jostain toisesta maasta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin toimiva ratkaisu paristakin syystä. Ensinnäkin mikäli öljyn kokonaiskulutus ja tuotanto maailmassa pysyisivät samoina, niin silloin vaikutus öljyn maailmanmarkkinahintoihin olisi hyvin pieni. Eli jos Suomi ryhtyisi ostamaan öljyä Venäjän sijasta vaikkapa Saudi-Arabiasta, niin sitten puolestaan Saudi-Arabiasta tulevan öljyn ostajat joutuisivat ostamaan sitä jostain muualta. Esimerkiksi vaikkapa Intia ja Kiina ostaisivat sitten puolestaan isomman osan öljystä Venäjältä. Loppujen lopuksi Venäjä saisi pääasiassa ihan saman summan öljytuloja. Ainoa vaikutus olisi hieman suuremmat kuljetuskustannukset, kun öljyä siirreltäisiin pidempiä matkoja. Mutta Venäjälle virtaavan rahoituksen määrään sillä ei olisi merkittävää vaikutusta.

Toisaalta jos muut öljyntuottajamaat kasvattaisivat osuuttaan koko maailman öljymarkkinoista, se haittaisi Venäjää. Mutta ikävästi lähes kaikki maat, jotka voisivat osuuttaan öljyn viennistä kasvattaa, ovat kammottavia diktatuureja. Eli tällöin tukisimme enemmän Venezuelan ja Iranin kaltaisia maita. Toki tässä nykyisessä tilanteessa nämäkin maat ovat paljon parempia vaihtoehtoja kuin Venäjä. Eli hyvin lyhyellä tähtäimellä olisi parempi antaa rahoja näille diktatuureille Venäjän sijasta, sillä ainakaan ne eivät ole tappamassa siviilejä ja sotimassa aktiivisesti parasta aikaa.

Pidemmällä tähtäimellä paras ratkaisu olisi vähentää Suomen riippuvuutta ulkomaisesta öljystä ja maakaasusta. Miten se sitten onnistuisi? Suomessa öljyllä tuotetusta energiasta liikenteen osuus on noin 40 prosenttia. Teollisuus käyttää noin 20% öljystä. Erilaisten rakennusten lämmitykseen puolestaan käytetään noin 6 % öljystä. Sähkön tuottamiseen ei Suomessa öljyä juurikaan käytetä. 

Merkittävin vipu vaikuttaa Suomen rahoitukseen Venäjälle olisi siis vähentää öljyn käyttöä liikenteessä. Sähköautot, joukkoliikenne ja uudet liikkumispalvelut tarjoavat vaihtoehtoja omalla bensa- tai dieselautolla ajamiselle, mutta ne eivät ratkaise raskaan liikenteen ja lentoliikenteen ongelmaa. Raskaan liikenteen polttoaineiden seuraavana askeleena pidetään synteettisiä polttoaineita, joita voidaan valmistaa päästöttömästi uusiutuvalla energialla esimerkiksi käyttämällä vedestä erotettavaa vetyä ja ilmasta saatavaa hiilidioksidia.

Kun mietitään, miten sähköautojen osuutta henkilöautoista saataisiin lisättyä, kannattaa pohtia Norjan opetuksia. Norja on autokannan sähköistymisen nopeudessa ykkönen koko maailmassa. Vuonna 2020 sähköautojen rekisteröinnit kattoivat Norjassa ensimmäistä kertaa yli puolet uusista henkilöautoista, ja viime vuonna lähestyttiin jo kahden kolmasosan rajaa. Niiden lisäksi lataushybridien osuus on yli viidennes kokonaismyynnistä. Norjan täysin poikkeuksellinen sähköautojen osuus johtuu suuresti veropolitiikasta, joka ohjaa paikallispäästöttömien autojen suuntaan. Tällainen veropolitiikka tietysti maksaa yhteiskunnalle, mutta kannattaa punnita, maksetaanko yhteisistä varoista mieluummin sähköautojen hankintaa vai ukrainalaisia tappavia ohjuksia.

Entä sitten miten vähentää maakaasun ostamista? Suomessa maakaasua käytetään erityisesti kaukolämmön ja sähkön yhteistuotannossa sekä prosessiteollisuudessa. Paras tapa tähän olisi lisätä päästöttömän uusiutuvan energian osuutta entisestään. Tarve maakaasulle vähenee, mikäli lisäämme geotermisen energian, lämpöpumppujen, synteettisten polttoaineiden, tuulivoiman ja aurinkoenergian tuotantoa huomattavasti. Niiden kehitys on kansainvälisesti ollut erittäin nopeaa, koska ne ovat päästöttömiä. Polttoainekustannusta näillä tuotantomuodoilla ei ole lainkaan, jolloin tuotantokustannukset jäävät erittäin alhaisiksi.

Erityisesti aurinkoenergian kohdalla olisi valtavasti varaa parantaa. Tuotannon vuosittaisesta kaksinkertaistumisesta huolimatta aurinkosähkön osuus Suomen koko sähköntuotannosta on silti hyvin vaatimaton eli 0,4 prosenttia. Esimerkiksi Saksassa yli 8 % kaikesta tuotetusta sähköstä tehtiin aurinkoenergialla.Vuositasolla meillä on kuitenkin suurin piirtein saman verran aurinkoa kuin esimerkiksi Saksassa tai Tanskassa. Näissä maissa vauhdittajana on ollut syöttötariffi eli takuuhinta tuotetulle sähkölle. Sekin vaatii verorahojen käyttöä, mutta jälleen tulee pohtia, haluammeko mieluummin rahoittaa vihamielistä ja vaarallista naapuria, kun se kasvattaa sotavoimiaan. 

Energia ja turvallisuuspolitiikka

Monet Euroopan maat ovat pahasti riippuvaisia Venäjältä saatavasta energiasta, erityisesti maakaasusta. Erityisesti EU:n johtava maa Saksa tarvitsee Venäjän maakaasua johtuen käsittämättömän typerästä energiapolitiikastaan. Saksa onkin maailman merkittävin ostaja venäläiselle maakaasulle. Saksan päätös luopua nopeasti ydinvoimasta on johtanut siihen, että Saksa on entistäkin tiukemmin kiinni Venäjän maakaasussa. 

Euroopan ja erityisesti Saksan riippuvuus Venäjältä saatavasta energiasta antaa Putinille valtaisan vipuvoiman vaikuttaa Euroopan energiahintoihin. Ja korkeat energiahinnat sattuvat voimakkaasti äänestäjiin, minkä seurauksena poliitikot joutuvat pelkäämään uudelleenvalintansa puolesta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat eri puolilla länsimaita nousseet erilaiset polttoaineiden ja sähkön korkeita hintoja vastustavat mielenosoitukset. Tämä energian hinnasta raivostuneiden kansalaisten pelko on varmasti merkittävin syy sille, miksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz ei ole suostunut sanomaan selvästi, että Nord Stream 2 -kaasuputkea ei oteta käyttöön, jos Venäjä hyökkää Ukrainaan. Tämä siitä huolimatta, että Yhdysvallat on erittäin voimakkaasti vaatinut tätä Saksalta ja se olisi vahva lisäkeino painostaa Venäjää olemaan hyökkäämättä.

Riippuvuus Venäjän energiasta on rakennettu vuosikymmenien saatossa. Lyhyellä tähtäimellä ei valitettavasti ole juurikaan hyviä keinoja korjata tilannetta. Fiksuinta olisi jatkaa nykyisten ydinvoimaloiden käyttöä niin pitkään kuin mahdollista. Niitä ei kuitenkaan enää ole toiminnassa Saksassa kuin muutamia, joten se ei riitä. Koska Venäjän uhka on nyt niin suuri, että se mielestäni ylittää ilmastonmuutoksen tuoman uhan lyhyellä tähtäimellä, kannattaisi Saksan pidentää nykyisten hiilivoimaloidensa käyttöä. Parempi pitkän ajan tavoite on kuitenkin uudistaa koko energiainfrastruktuuri. 

Eurooppalaisten pitäisi entistä voimakkaammin panostaa uusiutuvaan energiaan ja sen tarvitsemiin energian varastointiratkaisuihin. Lisäksi tulisi rakentaa asemia, joiden avulla voitaisiin vastaanottaa nesteytettyä maakaasua muualta maailmasta, kuten Yhdysvalloista. Maatalouden jätteistä ja sivutuotteista tulisi kehittää biokaasua. Ja kaikella tällä tulisi mahdollisimman paljon korvata Venäjältä tuotavaa maakaasua. Näin saataisiin Putinin otetta Euroopasta vähennettyä ja samalla heikennettyä Venäjän taloutta. Vähemmän vaikutusvaltaa Putinille ja pienempi Venäjän kassa sotien käymiseen vähentäisi Venäjän taipumusta sotilaalliseen painostukseen.

Lisäksi energian kallistumiseen pitäisi varautua paremmin. Korkea hinta energiasta pitäisi nähdä osana turvallisuuspolitiikkaa ja siihen pitäisi käyttää rahaa kuten muihinkin puolustusmenoihin. Sen sijaan, että Eurooppa maksaa valtavia summia Venäjälle ja näin rahoittaa vihamielisen maan sotilasvoimia, meidän olisi parempi vaikka sitten lainarahalla investoida vaihtoehtoihin. Ja kansalaisia voitaisiin ainakin osittain suojata kohonneilta energiahinnoilta laskemalla kansalaisiin kohdistuvia muita veroja. Ja kaikkein köyhimmille maksettavia tukia voitaisiin vastaavasti nostaa ja näin kompensoida kohonneita energia- ja polttoainemaksuja.

Jos Venäjän aiheuttama uhka kiinnostaa aiheena, olen kirjoittanut siitä aiemminkin:

• Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?
• Hyviä analyysejä Ukrainan kriisistä "The Rachman Review" -podcastissa 
• War On The Rocks -sivusto tarjoaa sisäpiiriläisten näkemyksiä tuoreeseen Venäjän uhkaan 

  

Alueellinen polttoainevero olisi fiksu ja reilu tapa vähentää liikenteen päästöjä

Alueellinen polttoainevero voisi hyvinkin olla fiksu ja reilu tapa vähentää liikenteen auheuutamia päästöjä. Seuraavat faktat toimivat lähtökohtana tälle ajatukselle:

• Asukastiheys ja tarve yksityisautoilulle vaihtelevat erittäin suuresti Suomessa eri alueiden välillä. Katso kartta alempaa.
• Liikenteen päästöjä täytyy jotenkin vähentää, jotta Suomi tavoittaisi hiilidioksidipäästötavoitteensa

Alla kartta, joka näyttää väestöntiheyden eri alueilla.

Käytännössä alueellisesti porrastetussa polttoaineverossa olisi siis kyse siitä, että harvaan asutuilla seuduilla verovelvoitteet eivät ole yhtä kovia kuin pääkaupunkiseudulla. Vero muuttuisi sen mukaan, miten kaukana väestökeskittymistä ollaan.

Alueilla, joissa on pitkät välimatkat eikä julkista liikennettä ole riittävästi, olisi huomattavasti edullisempi polttoaine paikkakunnan asukkaille. Toimivan joukkoliikenteen paikoissa – Helsinki, Tampere, Turku, pääkaupunkiseutu – vastaavasti vero pitäisi olla riittävän suuri ohjaamaan käyttöä joukkoliikenteeseen.

Juuri vähän aikaa sitten jälleen yksi työryhmä totesi, että polttoaineveron nostaminen olisi tehokas tapa vähentää liikenteen päästöjä. "Päästöt vähenisivät, koska polttoainevero vaikuttaa ajoneuvoveroa enemmän kuluttajien polttoaineen kulutusta koskeviin päätöksiin ja käyttäytymisvaikutukset kohdentuvat niihin autoilijoihin, joiden päästövähennyspotentiaali on suurin", työryhmä toteaa raportissaan.

Toisaalta ei olisi reilua korottaa polttoaineveroa koko Suomessa, sillä harvaan asutuilla alueilla ei käytännössä ole mitään muuta mahdollisuutta liikkua kuin yksityisautoilu. Tähän ongelmaan on välillä esitetty ratkaisuksi alueellisesti porrastettua kilometriveroa, jolla voitaisiin huomioida muun muassa auton käyttötarve saatavilla olevaan joukkoliikenteeseen nähden. Mutta tämä olisi paljon monimutkaisempi vaihtoehto kuin alueellinen polttoainevero, joka ajaisi saman asian ilman kalliita paikannusjärjestelmiä. Paikantamiseen liittyy myös yksityisyydensuojan haasteita, joita alueellisessa polttoaineverossa ei olisi.

Muissa edistyksellisissä maissa on jo toteutettu tällaisia alueellisesti vaihtelevia veroratkaisuja. Esimerkiksi Ruotsissa on käytössä alueellinen sähkövero. Kuitenkin vielä parempi esimerkki on Uusi-Seelanti. Siellä on ollut Aucklandin alueella vuodesta 2018 lähtien korkeampi polttoainevero kuin muualla Uudessa-Seelannissa. Aucklandin alue on selvästi tiheimmin asuttu alue tuossa maassa, jossa iso osa muusta pinta-alasta on lampaiden vallassa. Aucklandin alueellinen polttoainevero on vähentänyt ruuhkia, parantanut ilmanlaatua, kohentanut asukkaiden terveyttä sekä kirkastanut näkyvyyttä parantaen näen elämänlaatua alueella.

Myös Kanadassa on tutkittu yliopistossa sitä, millainen vaikutus alueellisella polttoaineverolla olisi. Joel Woodin tutkimus totesi, että selvästi muuta Ontariota korkeampi polttoainevero suur-Toronton alueelle olisi hyödyllinen. 

Lähteitä:

https://www.transport.govt.nz/area-of-interest/revenue/regional-fuel-tax

https://www.jstor.org/stable/43699153

https://yle.fi/uutiset/3-11935113

Kehysriihen päätökset turvetuotannon osalta

Iltalehden artikkelissa kuvattiin hyvin hallituksen kehysriihen turvatuotantoa koskevia päätöksiä. Tässä siitä mielestäni oleellisimmat asiat:

• Turvetuottajat saavat yhteensä 70 miljoonan euron tuen sekä hallituksen aiempien päätösten perusteella myös 172 miljoonan euron verotuen eli yhteensä 242 M€ tukea per vuosi
• Turvetuotanto työllistää Suomessa noin 2 500 henkeä, eli yhtä turvetuotantoon liittyvää työpaikkaa kohden tuki on vajaat 100 000 € vuodessa
• Turpeen osuus Suomen energiantuotannosta on noin 5% ja se on varastoitavuuden kannalta paras kotimainen energialähde. Tämän takia huoltovarmuuden kannalta on hyödyllistä, jos Suomessa säilyy kyvykkyys tuottaa energiakäyttöön sopivaa turvetta. 
• Turpeentuotanto aiheuttaa noin 10% Suomen hiilidioksidipäästöistä. Mitä enemmän turvetta tuotetaan, sitä enemmän täytyy päästöjä vähentää jostain muualta.

Tätä yhteiskunnan varojen käyttöä voi verrata vaikkapa siihen, paljonko yhteiskunnan varoja menee vuodessa yhden oppilaan kouluttamiseen. Oppilaalle maksuton vuosi peruskoulua maksaa yhteiskunnalle noin 10 000 euroa. Eli tällä tavalla vertaillen hallituksemme on sitä mieltä, että yksi turvetuotannon työpaikka on 10 kertaa arvokkaampi asia kuin yksi peruskoulun oppilas. Jos kysyttäisiin keskivertokansalaiselta, laittaisivatko he yhteiskunnan rahoja mieluummin lasten koulutuksen parantamiseen vai turvetuottajien auttamiseen, olisi tulos luultavasti erittäin selvä koulutuksen hyväksi. 

Hiilidioksipäästöjen vähentämisessä paljon enemmän haittaa yhteiskunnalle aiheuttaa esimerkiksi liikenteen verojen korottaminen kuin jos säästöt tehtäisiin turvetuotannosta. 

Huoltovarmuuden osalta järkevä ratkaisu voisi olla, että lisätään puolustusvoimien tai Huoltovarmuuskeskuksen budjettia sen verran, että he voivat hankkia sodanajan vaatiman määrän maan puolustuksen kannalta tarpeellisia polttoaineita.