Miksi Putinia ei yritetä syöstä vallasta?

Ukrainan sota näyttää yhä selvemmin valtaisalta virheeltä Venäjän kannalta. Ja mitä pidempään sota jatkuu, sitä surkeammaksi tilanne käy myös venäläisille. Niin kauan kuin Putin pysyy vallassa, tilanne tuskin muuttuu. Eli vallankaappaus olisi paras mahdollisuus venäläisille päästä ulos tästä tuhoisasta tilanteesta. Miksi siis Putinia ei yritetä syöstä vallasta?

Katsoin tästä aiheesta mielenkiintoisen Youtube-videon. Videon on tehnyt William Spaniel. Siinä esiteltiin viisi syytä sille, miksi vallankaappaus Venäjällä on edelleen erittäin epätodennäköinen.

1. Putin on kaikesta huolimatta erittäin suosittu Venäjällä. Luotettavana pidetyn Levada-keskuksen huhtikuun kyselyn perusteella Putinia kannattaa 82% venäläisistä. Putinin suosio on vain noussut helmikuussa alkaneen suurhyökkäyksen jälkeen. 
2. Vallankaappausyrityksen koordinointi on erittäin hankalaa ja vaarallista. Jos joku yrittää saada muita mukaan vallankaappausyritykseen, on aina olemassa pelko siitä, että tieto tästä päätyy Putinin korviin. Ja tällöin vallankaappaukseen halukkuutta tunnustellut tapetaan.
3. Putinin lähipiiri sekä Venäjän nykyiset vallanpitävät hyötyvät edelleen siitä, että Putin pysyy vallassa. Vallanvaihdos olisi monen nykyisen eliitin jäsenen kannalta isompi riski kuin Putinin pitäminen vallassa. Uusi johtaja ei nimittäin välttämättä pitäisi samoja tyyppejä enää eliitin ytimessä.
4. Vallankaappauksen jälkeen olisi isompi riski, että kansa vaatisi aidosti demokraattisia vaaleja. Eli suurella riskillä vallan kaapannut henkilö saattaisi päästä nauttimaan vallasta vain vähän aikaa, kunnes joku toinen puolestaan tulisi valtaan. 
5. Putin saattaa hyvinkin kaiken aikaa tehdä puhdistuksia, joissa vähänkin epäilyttävät tyypit siivotaan pois vaikutusvaltaisilta paikoilta tai jopa tapetaan. Esimerkiksi yksi mahdollinen selitys sille, miksi niin moni venäläinen kenraali on kuollut Ukrainan sodassa on se, että Putin on tarkoituksella lähettänyt epäilyttäviä kenraaleja erittäin vaarallisiin paikkoihin. Eli Putin on halunnut näiden kuolevan. 

Yhdysvaltojen hullu tapa sekoittaa uskontoa ja politiikkaa

Olin reilun viikon työreissulla Yhdysvalloissa. Tuon reissun aikana törmäsin aborttioikeutta puolustaviin mielenosoittajiin, seurasin TV:stä tuomarinvaaleihin liittyviä mainoksia sekä kuuntelin viidessä osavaltiossa oleviin puolueiden esivaaleihin liittyviä keskusteluja. Lisäksi näin kuinka yliopiston kampuksella tyrkytettiin abortteja vastustavaa propagandaa opiskelijoille. Ja suositulla rantalaiturilla oli kaksikin uskonnollista ryhmää kovaäänisten kanssa julistamassa Jeesuksen ilosanomaa. Tiivistettynä pääsin siis omakohtaisesti todistamaan, miten uskonnollisuus tunkee esiin Yhdysvalloissa.

Näin eurooppalaisena tämä tuntuu aivan pöljältä. Omiin silmiin näyttää naurettavalta, että tuomarin virkaan pyrkivät ihmiset korostavat vaalimainoksissaan sitä, miten he käyvät joka sunnuntai kirkossa. Tai no jo sekin on hullua, että oikeudelliseen asiantuntijatehtävään valitaan henkilö yleisillä vaaleilla. 

Tilastojen valossa on outoa, että pitkälti uskonnosta nousevat teemat ovat edelleen niin tärkeitä amerikkalaisille. Nykyään kuitenkin peräti 25% väestöstä ei ole minkään uskontokunnan kannattajia. Kirkkoon kuuluvien osuuden laskusta huolimatta kirkko ja valtio ovat entistä enemmänkin kietoutuneet toisiinsa. Muutama vuosi sitten tehdyn kyselytutkimuksen perusteella puolet amerikkalaisista on sitä mieltä, että presidentillä täytyy olla vahvoja uskonnollisia vakaumuksia. Samoin puolet ajattelee, että Raamatun tulisi vaikuttaa lainsäädäntöön.

Yhdysvaltojen poliittista tilannetta pahentaa se, että monet niistäkin, jotka eivät kuulu kirkkoon tai koe itseään erityisen uskonnollisiksi, monet suhtautuvat politiikkaan äärimmäisen ideologisesti. Esimerkiksi aborttioikeuteen tai aseisiin ei juurikaan suhtauduta järjellä, vaan nämä asiat tunnetaan voimakkaasti. Tuollaisessa ilmapiirissä ei valitettavasti ole tilaa keskustella järkevästi eri vaihtoehdoista. USA:n kaksipuoluejärjestelmä luonnollisesti ruokkii tämän kaltaista mustavalkoista asettelua absoluuttiseen oikeaan ja väärään. Koska lähes kaikissa poliittisissa keskusteluissa on vain kaksi puolta, ei kompromisseille tai uusille ajatuksille ole tilaa. 

Olenkin äärimmäisen iloinen siitä, että meillä Suomessa on aidosti useita varteenotettavia puolueita. Jos kaksi puoluetta lähtisi meillä uhoamaan typerän kärjekkääksi jostain tietystä aiheesta, sataisi se muiden puolueiden laariin. Seuraavaksi täysin tuulesta temmattuja skenaarioita havainnollistamaan tätä. Esimerkiksi jos Vasemmistoliitto alkaisi isoon ääneen syyttämään kokoomuslaisia sotahulluiksi imperialisteiksi ja Petteri Orpo julistaisi TV:ssä, että Li Andersson on stalinisti, kärsisivät siitä molemmat puolueet poliittisesti. Ja tuollaisesta järjettömästä riitelystä erossa pysyvät puolueet kuten esimerkiksi Keskusta tai SDP keräisivät pisteet. 

Mutta Yhdysvalloissa kun on vain kaksi puoluetta, siellä voi hyvinkin olla poliittisesti järkevää käyttää kaikki energia toisen puolueen mustamaalaamiseen. Ja maan esivaalisysteemi vielä korostaa sitä, että kannattaa vaikuttaa mahdollisimman kirkkaasti oman puolueen tosiuskovaiselta. Esivaaleissa kun vain ne kaikkein kiihkeimmät puolueen jäsenet äänestävät. Ja he eivät yleensä tykkää sellaisista ehdokkaista, jotka kehtaavat yrittää vuoropuhelua vastapuolen kanssa. 

Antiikin kreikkalaiset ja sota Ukrainassa

Strategiassa toistuvat teemat kautta vuosisatojen

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut) Lawrence Freedmanin kirjaa Strategy: A History. Se esittelee strategisen ajattelun historiaa aina esihistoriallisesta ajasta lähtien. Olen nyt päässyt antiikin kreikkaa käsittelevään osioon ja siitä voi vetää joitakin mielenkiintoisia vertauksia nykyhetkessä riehuvaan Ukrainan sotaan.

Viekkaus ja tarkka suunnittelu vastaan raaka voima

Strategiseen ajatteluun liittyvät oleellisesti viekkaus, nopea tiedonkeruu ja sen analysointi sekä suunnitelmallisuus. Troijan sodassa mukana ollut Odysseus edustaa erinomaisesti tällaista ovelaa, vastustajaa harhauttavaa strategista ajattelijaa. Hänen ideansa oli rakentaa Troijan hevonen, jonka sisään piiloutui 50 sotilaista. Troijalaiset pitivät hevosta uhrilahjana, jonka avulla jumalatar Athene tulisi heidän puolelleen. Hyväuskoiset troijalaiset veivät hevosen sisälle kaupunkiin Troijan torille. Sitten yön pimeydessä hevosen sisälle piiloutuneet sotilaat tulivat esiin ja auttoivat kaupungin ulkopuolelta hyökkäävää isoa sotajoukkoa valtaamaan kaupungin. 

Freedmanin kirjassa strategiselle pohdinnalle vastakkaisena sodankäynnin muotona toimii puhtaasti raakaan voimaan ja taistelukuntoon pohjautuva tapa sotia. Toinen Troijan sodan kuuluisista sankareista Akhilleus edustaa tätä. Akhilleus halveksi viekkautta ja juonittelua, joiden sijasta hän suosi rehtejä kaksintaisteluja mies miestä vastaan. Kuitenkin viekkaus ja oveluus voivat aina voittaa pelkän raa'an voiman. Troijan sodastakin hengissä selvisi viekas Odysseus, kun taas Akhilleus kuoli nuolen osumasta.

Miten tämä sitten liittyy Ukrainan sotaan? Tässä modernissa sodassa Venäjällä on ainakin paperilla murskaavan suuri ylivoima.  Ennen sodan alkua Venäjän asevoimien aktiivipalveluksessa oli noin 960 000 sotilasta. Kun taas Ukrainan asevoimien aktiivivahvuus oli vuonna 2021 noin 210 000 henkilöä, mikä oli alle neljännes Venäjän vahvuudesta. Kuitenkin Ukraina on hyödyntänyt liittolaisiltaan ja erityisesti USA:lta saatua tiedustelutietoa suurella viekkaudella ja sen avulla pystynyt puolustautumaan yllättävän tehokkaasti. Venäjän sotastrategia sen sijaan oli varsinkin sodan ensimmäisen kuukauden aikana aivan idioottimainen. Ainakin tähän asti viekkaus ja tiedustelutiedon tarkka hyödyntäminen on voittanut pelkän sotilaallisen voiman.

Venäjä ja Ukraina astuivat Thukydideen ansaan 

Thukydidestä pidetään ensimmäisenä todellisena sotahistorioitsijana ja analyytikkona. Hän oli yksi Peloponnesolaissodan kenraaleista, joka kirjoitti myöhemmin kattavan teoksen tästä noin 30 vuotta kestäneestä sodasta. Thukydideen (noin 455-395 eea.) ansa tarkoittaa ainakin suurella todennäköisyydellä tapahtuvaa konfliktia, kun nouseva valtio voimistuu niin, että alkaa uhata johtavaa valtiota – tai ainakin johtava valtio niin tilanteen käsittää. Tämähän oli tilanne antiikin Kreikassa, kun silloinen johtava valtio Sparta tunsi itsensä uhatuksi nousevan valtion, Ateenan, taholta.

Samalla tavalla Euroopassa itseään johtavana mahtina pitänyt Venäjä pelkäsi Naton nousevaa voimaa. Venäjä oli jounut voimattomana seuraamaan, miten yhä useampi Euroopan valtio liittyi Naton sotilasliittoon. Putinin lähipiiri selvästi ajatteli, että jos myös Ukraina päästetään Naton jäseneksi, niin sen jälkeen Naton voimaa Euroopassa ei sen enää ole mahdollista haastaa. Tämän takia Putin laski samaan tapaan kuin 2 500 vuotta aiemmin Sparta oli tehnyt, että nyt on viimeinen hetki yrittää pysäyttää Naton eteneminen. 

Thukydideen ansaan joutuminen ei kuitenkaan ole mikään välttämättömyys. Esimerkiksi Venäjä olis voinut vastakkainasettelun sijasta panostaa yhteistyöhön Nato-maiden kanssa. Ja näin jälkikäteen on helppo nähdä, että Venäjän hyökkäys oli strategisesti äärimmäisen typerä siirto. Ja tietysti se on moraalisesti täydellisen väärin. Mutta valitettavan usein päättäjät sortuvat tähän Thukydideen ansaan, joten siinä mielessä tämä logiikka on hyvä pitää mielessä. Esimerkiksi Kiinan nouseva mahti ja sen asettama haaste Yhdysvaltojen maailmanvallalle saattaa hyvinkin johtaa tämän ansan laukeamiseen, mikäli maiden johtoon päätyvät riittävän sotaisat henkilöt.