Miksi länsimaat ovat hallinneet maailmaa viimeiset 200 vuotta, osa 2

Esittelin Ian Morrisin kirjan "Why the west rules - for now" syyskuussa 2022.  Suosittelen kirjaa edelleen lämpimästi historiasta ja kansojen kehityksestä kiinnostuneille. Poimin tähän muutamia opetuksia tuosta kirjasta, joita nykyisten päättäjien kannattaisi pitää mielessään.

Ensinnäkin yhteiskuntien kehittymistä jatkuvasti parempaan suuntaan ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Kautta aikojen eri yhteiskunnat ovat tietyn kehitystason saavutettuaan usein romahtaneet, koska ne eivät ole onnistuneet ratkaisemaan kasvaneen monimutkaistumisen aiheuttamia haasteita. Esimerkiksi Euroopan kehitystaso romahti dramaattisesti Rooman imperiumin hajottua ja sen jälkeen kesti yli 1000 vuotta saavuttaa uudelleen sama eurooppalaisten elintaso. Romahdusten yksityiskohdat ovat vaihdelleet, mutta usein seuraavat tekijät ovat olleet tavalla tai toisella pelissä mukana ajamassa romahduksia:

1. Sota ja väkivalta joko toisten sivilisaatioiden kanssa tai sitten sisäiset taistelut
2. Nälänhätä 
3. Laajat muuttoliikkeet
4. Kulkutaudit
5. Ilmastonmuutos

Yhteiskunnat usein selviävät vielä parista näistä "tuhon ratsumiehistä", mutta jos useampi niistä karauttaa yhdessä näyttämölle, seuraa siitä usein mittavaa tuhoa. Erityisesti silloin, jos poliittiset päättäjät eivät kykene tekemään järkeviä päätöksiä vastatakseen tähän haasteeseen. Esimerkiksi ilmastonmuutos tekee viljelyn ja eläinten kasvattamisen hankalaksi tietyllä alueella, jolloin sitä aluetta uhkaa laaja nälänhätä. Tämä saa valtavat ihmismassat liikkeelle etsimään parempia seutuja, jotta he eivät kuole nälkään. Ihmismassojen mukana saattaa kulkea tappavia kulkutauteja, joihin kohdealueen asukkailla ei ole riittävää vastustuskykyä. Ja sitten jos samanaikaisesti vielä naapurivaltiot päättävät hyökätä, on todellinen myrkkykeitos valmis.

Tätä listaa katsoessa ja peilatessa sitä viime vuosien dramaattisiin tapahtumiin, nousee pelko nyky-yhteiskuntien selviämisestä. Korona riehuu edelleen Kiinassa, Venäjä käy laajamittaista sotaa, nälänhätä uhkaa monia köyhiä maita, Afrikassa isot ihmisjoukot haluavat Eurooppaan paremman elintason toivossa ja ilmastonmuutos etenee yhä kiihtyvällä tahdilla. Nyt tarvitaan äärimmäisen viisaita ihmisiä päättäville paikoille. Esimerkiksi länsimaiden päätökset Ukrainan sodan suhteen voivat olla äärimmäisen ratkaisevia koko Euroopan tulevaisuudelle.

Morrisin kirjan mukaan useita eri kansoja yhdistävien imperiumien maine on turhan huono. Toki jotkut imperiumit ovat olleet toisia kansoja alistavia sortokoneistoja, mutta toisaalta isojen imperiumien aikaan osuvat myös kaikkein parhaimmat kaudet tavallisten ihmisten osalta. Rooman loiston aikoina tavalliset eurooppalaiset elivät paljon paremmin ja terveemmin kuin useina satoina vuosina imperiumin luhistumisen jälkeen. Ja sama tilanne toistui myös Kiinassa, jossa isojen, vakaiden imperiumien ajat olivat tyypillisesti kaikkein parhaita tavallisten kansalaisten kannalta.

Jos ilmastonmuutos sekä muut edellä luetellut tuhon ajurit eivät pysäytä kehitystä (iso jos), niin seuraavat 100 vuotta tuovat isompia muutoksia ihmiskunnalle kuin mitä on muuttunut luolamiesten ajasta nykyhetkeen. Ellei kehitys jostain syystä pysähdy tai romahda, maailma tulee näyttämään vuonna 2100 täysin toisenlaiselta kuin nykyään. Mahdollisesti nykyinen Homo sapiens on korvattu jollain aivan erilaisella, kehittyneemmällä älyllisellä olennolla. Mutta toisaalta kehitys voi myös hyvinkin luoda jälleen kerran oman tuhonsa. Ja itseasiassa maailma vuonna 2100 saattaa sittenkin muistuttaa enemmän pimeää keskiaikaa kuin futuristista ihmemaailmaa. Kenties Einstein oli oikeassa ja me tarvitsemme super-imperiumin pelastuaksemme. Einstein sanoi vuonna 1945, sen jälkeen kun ydinpommit olivat tuhonneet Nagasakin ja Hiroshiman, että ainoastaan koko maailman kattava hallitus voi pelastaa sivilisaation sekä ihmiskunnan. 

 

  

Muita ideoita Bregmanin kirjasta

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, mitä Bregman kertoo perustulosta kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman. Tässä kirjoituksessa esittelen lyhyesti kirjan paria muuta ideaa, jotka ovat merkittävästi lyhyempi työviikko sekä ihmisten vapaan liikkuvuuden lisääminen. 

Kuten blogini uskolliset lukijat tietävät, kannatan työtuntien vähentämistä kaikille, jotka ansaitsevat riittävän hyvin. Olen pohtinut lyhyempää työviikkoa aiemmin esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Bregman tuo kirjassaan esiin, miten työtuntien vähentäminen olisi itseasiassa täysin looginen seuraus työn tuottavuuden merkittävästä parantumisesta. Lisäksi koneiden kyvykkyyden lisääntyessä ei kaikille enää lähitulevaisuudessa välttämättä riitä mielekkäitä palkkatöitä, jotta meidän olisi järkevää työskennellä yhtä paljon kuin nykyään. Vaikka tekisimme palkkamme eteen vähemmän töitä, ei se tarkoittaisi pelkkää lorvailua. Moni varmasti käyttäisi näin vapautuneen ajan ja energian esimerkiksi erilaisiin luoviin harrastuksiin.

Bregman tuo esiin monia järkeviä perusteluita sille, miksi rikkaiden länsimaiden kannattaisi jo pelkästään oman taloudellisen etunsa takia avata rajojaan köyhien maiden asukkaille. Näiden järkisyiden lisäksi hän antaa hyvän esimerkin nykyisen rajojen kiinnipitämisen moraalittomuudesta. Tässä siitä vähän mukailtu versio.

Ajatellaanpa Ramia, joka asuu Rautavaarassa, Pohjois-Savossa. Rautavaara on Suomen köyhin kunta, eikä siellä ole töitä tai tulevaisuuden näkymiä tarjolla Ramille. Rami saa juuri ja juuri riittävästi rahaa ruokaan, mutta muuten hänen elämänsä Rautavaarassa näyttää hyvin kurjalta. Hän on kuitenkin ahkera ja reipas nuorukainen, joka tekisi mieluusti kovasti töitä elantonsa eteen. 

Onko Helsingissä asuva varakas Heikki vastuussa Ramin kohtalosta? Heikillä olisi ylimääräistä rahaa, jolla hän voisi tukea Ramin ja muiden köyhien rautavaaralaisten elämää. Se olisi toki erittäin suurisydämistä. Mutta moni on varmastikin sitä mieltä, ettei Heikillä ole mitään moraalista velvollisuutta auttaa Ramia. Varsinkin kun voidaan ajatella Helsingin jo muutenkin tukevan verotuloistaan myös muuta Suomea ja siten myös pienellä osuudella Rautavaaraa.

Kuvitellaan sellainen tilanne, jossa Rautavaara sekä sen naapurissa olevat muut köyhät Pohjois-Savon kunnat eristettäisiin muusta, varakkaammasta Suomesta. Rami tahtoisi muuttaa Helsinkiin tekemään ahkerasti töitä. Ja Helsingissä olisi paljon töitä tarjolla reippaalle nuorelle miehelle, joka olisi valmis työskentelemään 1 500 €/kk palkalla. Mutta Heikki sekä muut helsinkiläiset palkkaavat rajavartijoita vahtimaan, että rautavaaralaiset eivät pääse Helsinkiin. He pystyttävät piikkilanka-aitoja, asentavat vartiotorneja ja laittavat dronet partioimaan Rautavaaran rajalla. Jos Rami onnistuisikin pääsemään raja-aidan läpi, hänet otettaisiin nopeasti kiinni ja palautettaisiin väkivaltaisesti takaisin Rautavaaraan.

Näin Rami olisi tuomittu elämään köyhyydessä ja kurjuudessa, vailla mahdollisuuksia parantaa elämäänsä. Olisivatko silloin Helsingin Heikki sekä muut tiukkoja Rautavaaran rajoja vaativat helsinkiläiset moraalisesti vastuussa Ramin kurjasta kohtalosta?  

Ilmaista rahaa kaikille -kirjan ajatuksia perustulosta

Rutger Bregmanin kirja Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, sisältää erilaisia utopistisiä tavoitteita. Olen aiemmin lukenut Bregmanilta Hyvän historia -kirjan, josta pidin kovasti. Ilmaista rahaa kaikille -kirja hehkuttaa nimensä mukaisesti vastikkeettoman perustuloan upeutta. Perustulosta olen kirjoittanut aiemmin positiiviseen sävyyn esimerkiksi kertoessani Kalifornialaisen Stocktonin sekä Suomen perustulo-kokeiluista.

Melko yllättävästi Yhdysvalloista oltiin 1960-luvun lopussa erittäin lähellä siirtyä kansalliseen perustuloon. Ja nykyvalossa entistä mielenkiintoisemman tästä tekee se, että perustuloon siirtymistä ajoi nimenomaan Richard Nixonin hallitus. Häntä ei yleensä nähdä edistyksellisenä uudistajana. Valitettavasti perustulo kuitenkin kaatui vastustukseen senaatissa. Ja ilmeisesti myös siihen, että yksi Nixonin neuvonantajista ryhtyi pelottelemaan presidenttiä perustulon tuhoisasta vaikutuksesta perustuen 150 vuotta vanhaan kokeiluun Englannista.

Usein ajatellaan, että useimmat köyhät ovat köyhiä, koska he ovat tyhmiä. Syy- ja seuraussuhteet eivät kuitenkaan todellisuudessa läheskään aina mene tuossa suunnassa. Monet ovat itseasiassa tilapäisesti tyhmiä, koska he ovat köyhiä. Köyhyys siis tekee ihmisistä tyhmempiä. Ainakin itse pystyn hyvin samaistumaan tähän ajattelemalla omaa tilannettani silloin, kun Venäjä oli juuri aloittanut suurhyökkäyksensä Ukrainaan. Kun niin iso osa huomiosta keskittyi sen murehtimiseen, milloin Kiova vallataan ja Zelensky murhataan, oli hyvin hankala tehdä järkeviä päätöksiä.  Antamalla riittävästi rahaa köyhille, ajatuskapasiteettiä vapautuu jatkuvasta rahasta stressaamisesta muihin asioihin. 

Yleensä ihmiset käyttävät saamansa rahan järkeviin asioihin. Esimerkiksi parasta tapa auttaa Afrikan köyhiä on antaa heille suoraan rahaa. Vuohien ostaminen tai kalliiden länsimaisten auttajien lähettäminen paikan päälle neuvomaan afrikkalaisia ovat paljon tuhlailevampia keinoja. 

Samoin työttömien etuuksien valvontaan esimerkiksi Suomessa käytettävä valvontakoneisto on äärimmäisen tehoton. Lisäksi se nöyryyttää ja passivoi tukien saajat. "Se polkee yksityisyyden ja itsekunnioituksen jalkoihinsa tavalla, jonka ymmärtää vain, jos on itse sosiaalietuuksien saaja", kirjoitti eräs brittiläinen sosiaalialan työntekijä. Elokuussa 2022 Kelan tutkija Tuija Korpela myönsi, että suomalainen toimeentulotuki on lamaannuttava ja epäkannustava tukimuoto ja sitä olisi syytä uudistaa. 

Isoveljellä on nykyään paljon helpompaa kuin 1984

George Orwellin kirja Vuonna 1984 on kammottava. Se huutaa kovaan ääneen varoitusta lukijalle siitä, miten kallisarvoisia ja hauraita asioita vapaus sekä demokratia ovat. Valitettavasti monessa maassa asiat ovat menneet kirjassa kuvattuun suuntaan, jossa valtio rajoittaa räikeästi kansalaisten vapauksia ja tukahduttaa julmasti kaiken vastarinnan. Nykymaailmassa Isoveljen on itseasiassa paljon helpompaa vahtia ja manipuloida kansalaisia kuin Orwellin kirjassa. 

Vuonna 1984 puolueen jäsenten piti vaivalloisesti etsiä kaikki virheellistä tietoa sisältävät sanomalehdet ja tuhota ne. Kaikki mikä osoitti puolueen joskus erehtyneen jostakin asiasta tai muuttaneen mieltään oli luonnollisesti virheellistä tietoa. Samoin piti painaa uudet fyysiset lehdet korjatuilla tiedoilla. Tämä vaati kirjassa valtavia voimainponnistuksia ja lukuisten puolueen virkamiesten ahkeraa uurastamista. Meidän 2020-luvullamme sen sijaan suuri osa informaatiosta on digitaalisessa muodossa Internetissä, josta tiedon etsiminen ja sen muokkaaminen valtion haluamaan suuntaan onnistuu paljon helpommin. Tähän voidaan myös valjastaa tekoälyä.

Myös kansalaisten valvonta onnistuu nykymaailmassa huomattavasti tehokkaammin kuin kirjassa Vuonna 1984. Orwellin kuvaamassa Oceaniassa ajatuspoliisien piti herkeämättä tarkkailla kaikkialla olevien kuvaruutujen kautta, miten kansalaiset käyttäytyivät. Tätä valvontaa varten puolueen piti myös sijoitella mikrofoneja sinne sun tänne. Meidän maailmassamme jokaisella on älypuhelin jatkuvasti mukanaan, jonka avulla isoveljen olisi vaivatonta vahtia meitä. Eikä tarvitse nähdä vaivaa valtavan teleruutujen ja mikrofonien verkoston huoltoon sekä ylläpitoon.

Olemme jo nähneet miten paljon tehokkaampaa manipulointia saadaan aikaiseksi, kun viestit räätälöidään kullekin ihmiselle sopivaksi. Orwellin kirjassa puolue joutui turvautumaan massapropagandaan eli jokaiselle kansalaiselle syötettiin samaa valheellista tarinaa. Sosiaalisessa mediassa sen sijaan meistä jokaista voidaan aivopestä juuri meille parhaiten tehoavalla kuvastolla ja sanastolla. Jarkko kirjoitti tästä hyvin blogissaan pari kuukautta sitten. 

Nykypäivän Kiina on jo edennyt joissakin asioissa vielä paljon pidemmälle kuin mitä kirjassa Vuonna 1984. Ja Pohjois-Korea on onnistunut eristämään omat kansalaisensa muusta maailmasta ja muista kansoista yhtä hyvin kuin 1984:n Oceania, johon myös kirjan näyttämönä toimiva Lontoo kuuluu. Samoin Putin ja hänen kätyrinsä tuntuvat omaksuneen paljon vaikutteita Orwellin kirjasta.

Kaksoisajattelu on nykypäivän Venäjällä ja luultavasti myös Kiinassa omaksuttu vähintään yhtä hyvin kuin Vuonna 1984:n kuvaamassa Lontoossa. Levada-keskuksen johtaja, sosiologi Lev Gudkov kuvaa näin venäläisten kaksoisajattelua: "Meillä on viimeisen 25 vuoden ajan ollut jatkuvasti 75-80 prosentin enemmistö, joka sanoo ettei heillä ole mahdollisuutta vallanpitäjiin millään tasolla. Ihmiset kokevat, etteivät he voi tehdä mitään edes paikallisella tasolla. Se johtaa sopeutumiseen ja kaksoisajatteluun. Ulkoisesti osoitetaan uskollisuutta, sisäisesti ihmisesti etäännyttävät itsensä vallassa olevista."

Pohjois-Korea tuntuu myös noudattavan Oceanian hallitsevan puolueen käsitystä siitä, mitä todellinen valta yli toisten ihmisten on. Vasta sitten tiedät todella hallitsevasi muita, kun voit pistää heidät kärsimään. Samaa filosofiaa noudattaa myös Putin. Tärkeintä on saada viholliset ja alamaiset kärsimään, vaikka se sitten satuttaisi myös itseä.

Isoveli haluaa, että vallitsee ikuisesti jatkuva sotatila. Sen avulla voidaan perustella omille kansalaisille kaikki mahdolliset vapauksien rajoitukset, koska kansan puolustaminen vaatii sitä. Samoin ulkopuolista vihollista voidaan syyttää kaikesta epämukavasta. Myös sisäisiä pettureita tarvitaan, sillä niiden avulla oikeutetaan kaikkien valvonta. Orwellin kirjassa kansalaisia muistutetaan herkeämättä, miten demoniset viholliset vaanivat jatkuvasti kaikkialla. Putinin puhe 30.9.2022 sisälsi monia tyypillisiä esimerkkejä Vuonna 1984:n tilanteesta tämän suhteen.

"Haluammeko me todella täällä meidän maassamme, Venäjällä, että äidin ja isän sijasta meillä olisi vanhempi numero 1, numero 2, numero 3? Olemmeko muka jo niin mielisairaassa tilanteessa? Haluammeko me muka sellaisia perversioita kouluihimme, jotka johtavat rappeutumiseen ja sukupuuttoon?", Vladimir Putin kysyi puheessaan. Hän myös selitti, miten länsimaiden eliittien diktatuuri uhkaa kaikkia yhteiskuntia. "Tällainen täydellinen persoonallisuuden kieltäminen on haaste jokaiselle. Uskonnon ja perinteisten arvojen hylkääminen sekä vapauden tukahduttaminen muistuttaa jo suorastaan satanismiä", Putin sanoi.

Suosittelen lukemaan Orwellin kirjan, jos se ei jo ole tuttu. Varoitan kuitenkin, että se ei ole mikään nautittava kokemus. Erityisen tuskalliselta sen valossa tuntuu, miten monet esimerkiksi Venäjällä ovat selvästi jo täysin luopuneet omasta ajattelustaan ja omaksuneet Isoveljen syöttämän propagandan ainoana totuutena. Yhä useammalle 2 + 2 = 5, jos puolue niin sanoo.  

Miksi länsimaat ovat hallinneet maailmaa viimeiset 200 vuotta, osa 1

Ian Morrisin kirja "Why the west rules - for now" pyrkii valaisemaan sitä, mikä saa tietyt yhteiskunnat menestymään verrattuna toisiin yhteiskuntiin. Morris etsii ratkaisua siihen, mistä syystä Kiina ei nöyryyttänyt ja alistanut Isoa-Britanniaa 1800-luvulla. Sen sijaan britit pakottivat Kiinan keisarin alistumaan brittiläisten huumekauppiaiden edessä ylivoimaisen sotilaallisen mahtinsa avulla. 

Morrisin laki yhteiskunnallisesta muutoksesta kuuluu näin: "Muutosta ajavat laiskat, ahneet ja pelokkaat ihmiset, jotka etsivät helpompaa, tuottoisampaa ja turvallisempaa tapaa tehdä asioita. Ja vain harvoin nämä ihmiset todella tietävät, mitä he ovat tekemässä."

Kirjassa kuvataan 4 yksinkertaista mittaria, joiden avulla eri yhteiskuntien edistyksellisyyttä voidaan mitata. Nämä ovat:

1. Energian määrä, joka pystytään valjastamaan hyötykäyttöön
2. Organisointikyvykkyys, jota voidaan karkeasti arvioida yhteiskunnan kaupungistumisasteella eli sillä, miten suuria kaupunkeja yhteiskunta pystyy pitämään toiminnassa
3. Nopeus jolla informaatiota voidaan välittää ja käsitellä
4. Sotilaallinen voima

Kirjassa sitten arvioidaan näiden neljän kriteerin perusteella lännen ja idän keskinäistä kehittyneisyyttä viimeisten 15 tuhannen vuoden ajalta. Tämä tehdään arkeologisiin kaivauksiin ja muihin historiantutkijoiden tuloksiin pohjautuen. Morrisin mittariin pohjautuen lännen ja idän keskinäinen kilpailu näyttää seuraavanlaiselta. Länsi oli edellä kehityksessä vuosina 14000 eKr. - 500 jKr. Sitten itä meni edelle ja pysytteli kehittyneempänä aina jonnekin 1700 jKr. saakka. Länsimaat kuitenkin harppasivat valtaisaan johtoon teollisen vallankumouksen myötä. Iso kysymys onkin, miksi teollinen vallankumous tapahtui Isossa-Britanniassa eikä Kiinassa, joka oli sitä ennen ollut edistyneempi alue yli tuhat vuotta.

Kirja on valtaisa yli 700 sivun järkäle, mutta olisikin ollut hankalaa saada tuhansien vuosien tarkastelua mahtumaan lyhyempään kirjaan. Morris kirjoittaa hyvin vetävästi ja esittelee lukuisia mielenkiintoisia havaintoja eri puolilta lännen ja idän historiaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi historiasta ja kansojen kehityksestä kiinnostuneille. Erityisesti jos olet sellaisten pelien kuin Sivilisaatio tai Through The Ages -ystävä, niin sitten kirja voisi hyvinkin kolahtaa sinuun.

Kirjoitan tästä kirjasta vielä jatkossa lisää.  

Antiikin kreikkalaiset ja sota Ukrainassa

Strategiassa toistuvat teemat kautta vuosisatojen

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut) Lawrence Freedmanin kirjaa Strategy: A History. Se esittelee strategisen ajattelun historiaa aina esihistoriallisesta ajasta lähtien. Olen nyt päässyt antiikin kreikkaa käsittelevään osioon ja siitä voi vetää joitakin mielenkiintoisia vertauksia nykyhetkessä riehuvaan Ukrainan sotaan.

Viekkaus ja tarkka suunnittelu vastaan raaka voima

Strategiseen ajatteluun liittyvät oleellisesti viekkaus, nopea tiedonkeruu ja sen analysointi sekä suunnitelmallisuus. Troijan sodassa mukana ollut Odysseus edustaa erinomaisesti tällaista ovelaa, vastustajaa harhauttavaa strategista ajattelijaa. Hänen ideansa oli rakentaa Troijan hevonen, jonka sisään piiloutui 50 sotilaista. Troijalaiset pitivät hevosta uhrilahjana, jonka avulla jumalatar Athene tulisi heidän puolelleen. Hyväuskoiset troijalaiset veivät hevosen sisälle kaupunkiin Troijan torille. Sitten yön pimeydessä hevosen sisälle piiloutuneet sotilaat tulivat esiin ja auttoivat kaupungin ulkopuolelta hyökkäävää isoa sotajoukkoa valtaamaan kaupungin. 

Freedmanin kirjassa strategiselle pohdinnalle vastakkaisena sodankäynnin muotona toimii puhtaasti raakaan voimaan ja taistelukuntoon pohjautuva tapa sotia. Toinen Troijan sodan kuuluisista sankareista Akhilleus edustaa tätä. Akhilleus halveksi viekkautta ja juonittelua, joiden sijasta hän suosi rehtejä kaksintaisteluja mies miestä vastaan. Kuitenkin viekkaus ja oveluus voivat aina voittaa pelkän raa'an voiman. Troijan sodastakin hengissä selvisi viekas Odysseus, kun taas Akhilleus kuoli nuolen osumasta.

Miten tämä sitten liittyy Ukrainan sotaan? Tässä modernissa sodassa Venäjällä on ainakin paperilla murskaavan suuri ylivoima.  Ennen sodan alkua Venäjän asevoimien aktiivipalveluksessa oli noin 960 000 sotilasta. Kun taas Ukrainan asevoimien aktiivivahvuus oli vuonna 2021 noin 210 000 henkilöä, mikä oli alle neljännes Venäjän vahvuudesta. Kuitenkin Ukraina on hyödyntänyt liittolaisiltaan ja erityisesti USA:lta saatua tiedustelutietoa suurella viekkaudella ja sen avulla pystynyt puolustautumaan yllättävän tehokkaasti. Venäjän sotastrategia sen sijaan oli varsinkin sodan ensimmäisen kuukauden aikana aivan idioottimainen. Ainakin tähän asti viekkaus ja tiedustelutiedon tarkka hyödyntäminen on voittanut pelkän sotilaallisen voiman.

Venäjä ja Ukraina astuivat Thukydideen ansaan 

Thukydidestä pidetään ensimmäisenä todellisena sotahistorioitsijana ja analyytikkona. Hän oli yksi Peloponnesolaissodan kenraaleista, joka kirjoitti myöhemmin kattavan teoksen tästä noin 30 vuotta kestäneestä sodasta. Thukydideen (noin 455-395 eea.) ansa tarkoittaa ainakin suurella todennäköisyydellä tapahtuvaa konfliktia, kun nouseva valtio voimistuu niin, että alkaa uhata johtavaa valtiota – tai ainakin johtava valtio niin tilanteen käsittää. Tämähän oli tilanne antiikin Kreikassa, kun silloinen johtava valtio Sparta tunsi itsensä uhatuksi nousevan valtion, Ateenan, taholta.

Samalla tavalla Euroopassa itseään johtavana mahtina pitänyt Venäjä pelkäsi Naton nousevaa voimaa. Venäjä oli jounut voimattomana seuraamaan, miten yhä useampi Euroopan valtio liittyi Naton sotilasliittoon. Putinin lähipiiri selvästi ajatteli, että jos myös Ukraina päästetään Naton jäseneksi, niin sen jälkeen Naton voimaa Euroopassa ei sen enää ole mahdollista haastaa. Tämän takia Putin laski samaan tapaan kuin 2 500 vuotta aiemmin Sparta oli tehnyt, että nyt on viimeinen hetki yrittää pysäyttää Naton eteneminen. 

Thukydideen ansaan joutuminen ei kuitenkaan ole mikään välttämättömyys. Esimerkiksi Venäjä olis voinut vastakkainasettelun sijasta panostaa yhteistyöhön Nato-maiden kanssa. Ja näin jälkikäteen on helppo nähdä, että Venäjän hyökkäys oli strategisesti äärimmäisen typerä siirto. Ja tietysti se on moraalisesti täydellisen väärin. Mutta valitettavan usein päättäjät sortuvat tähän Thukydideen ansaan, joten siinä mielessä tämä logiikka on hyvä pitää mielessä. Esimerkiksi Kiinan nouseva mahti ja sen asettama haaste Yhdysvaltojen maailmanvallalle saattaa hyvinkin johtaa tämän ansan laukeamiseen, mikäli maiden johtoon päätyvät riittävän sotaisat henkilöt.

Kirja-arvostelussa Caesar-elämäkerta

Goldsworthyn Caesar-elämäkerta käy läpi kaiken vähänkään merkittävän, mitä yleensä tiedetään kuuluisimmasta koskaan eläneestä roomalaisesta, Gaius Julius Caesarista. Kirja alkaa kuvailemalla, millaiseen maailmaan Caesar syntyi. Sitten kirja käy läpi tämän merkittävän miehen koko elämänkaaren nuoruudesta aina dramaattiseen kuolemaan saakka. Pääosa massiivisen 600-sivuisen kirjan sivuista käytetään Caesarin lukuisten sotien kuvaamiseen, mutta siinä käsitellään perusteellisesti myös Juliuksen poliittista toimintaa ja vilkasta rakkauselämää. 

Kirjan on kirjoittanut englantilainen tohtori Adrian Goldsworthy, joka on erikoistunut antiikin Roomaan ja erityisesti sen sotavoimien historiaan. Hän on tutkinut ja kirjoittanut myös muiden aikojen sotatoimista, esimerkiksi toisesta maailmansodasta sekä Napoleonin sodista. Tämä kirjoittajan erikoistuminen sodankäyntiin näkyy myös selvästi Caesar-kirjassa, sillä siinä keskitytään hyvin yksityiskohtaisesti eri taisteluiden vaiheisiin ja taktiikoihin. 

Tunnetuimmista ja merkittävimmistä sodista kerrontaa täydennetään karttakuvilla, joista näkyvät eri osapuolien joukkojen sijoittumiset, linnoitukset ja siirtymiset taistelun edetessä. Perusteelliset piiritys- ja linnoitustyöt edelsivät monia Caesarin taisteluita, joten erilaiset linnoitustyöt ja leiriytymiset kuvataan myös tarkasti. Tämä kirjan keskittyminen sodanjohtoon ja taisteluihin on perusteltua, sillä Caesar on erityisesti tunnettu nerokkaana kenraalina.

Sodankäynti ja politiikka kietoutuvat kuitenkin hyvin tiiviisti yhteen Caesarin elämässä. Esimerkiksi siinä, miten Julius kohtelee antautuneita vihollisia tai miten hän neuvottelee taistelualueen neutraalien tahojen kanssa muonituksesta, näkyy Caesarin poliittinen äly. Ja vuosia kestäneiden sotaretkiensä aikana hän jatkuvasti kirjoittaa kirjeitä sekä kirjoja, joiden avulla hän ylläpitää poliittista vaikutusvaltaansa Roomassa. Toisaalta taas sotaretkien päällimmäinen tavoite on saavuttaa poliittista vaikutusvaltaa maineen, kunnian sekä erityisesti rahan muodossa.

Caesarin ajan Rooman tasavallan politiikka näyttäytyy äärimmäisen raakana pelinä. Nykyajan politiikot valittavat sitä, miten kärjekästä ja henkilökohtaisuuksiin menevää keskustelu esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on. Mutta tämä on pelkkää leikkiä verrattuna antiikin Rooman menolle. Siellä poliittisia vastustajia yritettiin herkästi saada karkotettua maanpakoon tai jopa tuomittua kuolemaan, jos siihen oli mitään mahdollisuuksia. Ja isojen väkijoukkojen kohdatessa esimerkiksi vaalikamppailuiden aikana usein sattui verisiä taisteluita sekä poliittisia murhia. Vaalitilaisuuksissa monet virkoihin pyrkivät roomalaiset suosivatkin itselleen uskollisia gladiaattoreita seuraansa, sillä nämä väkivallan ammattilaiset olivat tottuneet taistelemaan ilman aseita.

Caesar-kirjan aihe on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen. Valitettavasti Goldsworthyn historiankirjoista tuttu kerrontatapa saisi olla menevämpää. Erityisesti verrattaessa Williamsin kirjoittamaan huikaisevan hienoon Augustus-kirjaan, Caesar jää kauas jälkeen kerronnan tempaavuudessa. Toisaalta lukija vakuuttuu siitä, että Goldsworthy pysyttelee tiukasti historiallisten faktojen piirissä. Kirjan lähdeluettelo koostuu noin sadasta kirjasta ja tieteellisestä artikkelista. Viitteiden luetteloimiseen menee peräti 25 sivua. Lisäksi pakko pettyneenä todeta, että kirjan suomennos on tehty melko huolimattomasti ja siinä on paikoin anteeksiantamattoman paljon kirjoitusvirheitä.

Jos sinua kiinnostaa antiikin Rooma, sotahistoria tai häikäilemättömät poliittiset kamppailut, suosittelen lämpimästi tutustumaan Gaius Julius Caesarin ihmeelliseen elämään. En kuitenkaan ole aivan varma, onko Goldsworthyn kirja siihen paras mahdollinen, ainakaan jos et erityisesti kaipaa tarkkoja yksityiskohtia taisteluista. Se on kuitenkin ainut kattava Caesar-elämäkerta, jonka olen lukenut. Mutta olen kuullut kehuja myös seuraavista kirjoista:

• Freeman, Philip. Julius Caesar
• Suetonius. The Twelve Caesars
• Holland, Tom. Rubicon

Tässä vielä lisää suosituksia antiikin Roomasta ja sen politiikasta kiinnostuneille. John Williamsin kirjoittama Augustus on aivan mahtava kokemus ja yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Kirja sekoittaa fiktiota tiedossa oleviin historiallisiin faktoihin ja se sopii erinomaiseksi jatkoksi Caesarin elämäkerralle. Se kertoo Caesarin ottopojan Octavian dramaattisesta noususta Rooman ensimmäiseksi keisariksi. 

HBO:n televisiosarja Rooma alkaa siitä, kun Caesar palaa Galliasta legiooniensa kanssa Italiaan. Ensimmäinen kausi päättyy Caesarin kuoleman aikoihin. Toinen kausi puolestaan keskittyy nuoren Octavian eli Augustuksen kamppailuun valtaan pääsystä. Sarja on erittäin verinen ja siinä on myös paljon paljasta pintaa sekä seksiä, mutta se itseasiassa tuntuu noudattavan aika hyvin tunnettuja historiallisia faktoja. Jos lukeminen ei innosta, niin suosittelen katsomaan.