Presidenttiehdokkaiden mennyt suoriutuminen, osa 1

Presidentin tulisi olla taitava johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa. Ja siinä onnistuakseen hänen täytyy kyetä tunnistamaan Suomea uhkaavia vaaroja sekä kertomaan kansalle, miten niihin tulisi suhtautua. Tulevia uhkia emme vielä osaa varmuudella sanoa, puhumattakaan siitä, että tietäisimme, mikä olisi paras tapa reagoida niihin. Sen sijaan jälkikäteen pystymme helpommin tunnistamaan Suomea uhkaavat vaarat sekä miten niihin olisi kannattanut varautua. 

Tämän takia vertailen varteenotettavien presidenttiehdokkaiden kantoja Suomea aiemmin uhanneisiin vaaroihin sekä siihen, millaisia ratkaisuja nämä henkilöt ovat vuosien varrella niihin tarjonneet. Esimerkiksi ovatko ehdokkaat nähneet Venäjän todellisen, terroristisen luonteen ja esittäneet oikeanlaisia ratkaisuja Venäjän vaaraan. Venäjän uhan lisäksi vertailen myös ehdokkaiden näkökantoja seuraaviin kahteen asiaan. Ilmastonmuutoksen aiheuttama globaali uhka sekä liiallinen riippuvuus Kiinasta niin tuotettujen tavaroiden kuin tiettyjen elintärkeiden komponenttien suhteen.

Otan mukaan vertailuun jo virallisesti ehdolle asettautuneet henkilöt sekä muutaman muun, jotka vielä saattavat asettautua ehdolle. Nämä ovat:

• Vihreiden Pekka Haavisto, joka on toiminut mm. ulkoministerinä ja pyrkinyt jo kahdesti aiemmin presidentiksi
• Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn, joka on keskustalainen ja aiemmin toiminut mm. ministerinä ja komissaarina
• Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola
• Perussuomalaisten Jussi Halla-aho, joka on puolueen ideologinen johtaja erityisesti maahanmuuton suhteen
• Liike nytin Harry ”Hjallis” Harkimo, joka toimi ennen politiikkaa liikemiehenä
• Kokoomuksesta mahdollisia ehdokkaita ovat Alexander Stubb sekä Risto E. J. Penttilä, joten otan molemmat tarkasteluun
• Penttilästä kirjoitin aiemmin toivoen hänen ehdokkuuttaan
• SDP:ltä todennäköisimpänä ehdokkaana pidetään Jutta Urpilaa, joka on entinen puolueen puheenjohtaja, ministeri sekä viime vuodet toiminut EU-komissaarina

Tässä ensimmäisessä osassa keskityn mahdollisten presidenttiehdokkaiden suhtautumiseen Venäjään ja Natoon. Palaan myöhemmissä kirjoituksissa ilmastonmuutokseen sekä Kiina-riippuvuuten.

Merkit Venäjän uhasta vuosien saatossa

Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että Venäjä muuttui viimeisten noin 20 vuoden aikana entistä vaarallisemmaksi sotilaalliseksi uhaksi. Putinin vallan alkuaikoina oli ihan hyvätkin syyt uskoa, että tulevaisuudessa Venäjän kanssa voisi käydä kaikkia hyödyttävää kauppaa ja tehdä yhteistyötä. Mutta tilanne muuttui dramaattisesti Putinin valtakauden jatkuessa. Vaaran merkit toi viimeistään selvästi esille vuonna 2008 käyty Georgian sota, jonka seurauksena Venäjä käytännössä kaappasi Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet valtaansa. Sota oli tappioiden osalta hyvin pieni (molemmilta puolilta kaatui joitakin satoja sotilaita), mutta näin jälkikäteen sen voi nähdä selvänä merkkinä Venäjän valitsemasta aggressiivisesta linjasta naapurimaita kohtaan. 

Tosin Putinin todellisesta luonteesta ja hänen suunnitelmistaan Venäjää kohtaan oli merkkejä jo ennen Georgian sotaa. Vuonna 2003 Putinia ärsyttänyt oligarkki Hodorkovski heitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2004 Putin oli vastannut näin, kun häneltä oli tiedusteltu, aikoisiko hän sallia erilaisia poliittisia ryhmittymiä ja näkemyksiä Venäjällä. "Minä tarvitsen yhtenäisen puolueen, jotta saamme palautettua kurin Venäjälle. Oligarkit, alueelliset satraapit ja mafia on palautettava järjestykseen." Vuoden 2007 Munchenin turvallisuuskonferenssissa Putin piti puheen, jossa hän kertoi Venäjän jatkavan samalla tyylillä, jota se oli harjoittanut jo tuhat vuotta. Jos Venäjä kokisi itsensä uhatuksi, se valtaisi lähialueitaan turvavyöhykkeiksi riippumatta siitä, mitä naapurikansat tästä tuumaisivat. 

Viimeistään Krimin valtauksen vuonna 2014 olisi pitänyt avata silmät Venäjän ja Putinin todellisesta luonteesta. Valtaus johti Itä-Ukrainan sotaan, joka kyti hiljaisella liekillä vuosikausia. Kunnes sitten vuonna 2022 Venäjä aloitti täysimittaisen suursodan Ukrainaa vastaan. Tämän seurauksena Suomi liittyi Natoon saadakseen itselleen parempaa turvaa vastaavanlaista tilannetta varten. Natoon liittymistä pidetäänkin nyt erinomaisena ratkaisuna ja lähinnä ihmetellään, miksei sitä tehty jo aiemmin. Samoin on syytä kummastella, miksei Venäjän aggressiivista toimintaa pyritty hillitsemään jo paljon aiemmin esimerkiksi voimakkailla talouspakotteilla. 

Jos sinua kiinnostaa kerrata Ukrainan sodan alkuvaiheita, kannattaa lukea nämä aiemmin kirjoittamani jutut:

•  Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?
• Energia ja turvallisuuspolitiikka

Mitenkä potentiaaliset tulevat presidentit sitten ovat menneinä vuosina suhtautuneet Venäjän uhkaan ja Natoon?

Pekka Haaviston suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Otetaan ensin tarkasteluun Pekka Haavisto. Hän on suhtautunut melko ymmärtäväisesti Venäjään vuosien varrella. Vuonna 2015 Krimin valtauksen jälkeen Haavisto puhui kahdesta erilaisesta narratiivista liittyen Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan: Venäjän ja toisaalta Ukrainan. Lisäksi hän ei suinkaan ollut sulkemassa Venäjää yhteistyön ulkopuolelle, vaan totesi:

"Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Sen myötävaikutusta tarvitaan paitsi Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, myös maailman muilla kriisialueilla. Muuten myös koko YK:n rooli vaarantuu."

Vuonna 2015 Pekka Haavisto ehdotti, että aseellisesta palveluksesta tehtäisiin vapaaehtoista. Onneksi näin hölmöä ehdotusta eivät juuri ketkään muut kannattaneet. 

Haavisto vastusti pitkään Suomen liittymistä Natoon. Esimerkiksi vuonna 2015 Ylelle antamassaan haastattelussa Haavisto kertoo, että hän ei kannata Natoon liittymistä. Vaikka tilanne Venäjän kanssa meni jatkuvasti huonommaksi, silti vielä vuoden 2018 presidentinvaalien aikaan Haavisto edelleen vastusti Natoon liittymistä. Vuonna 2019 Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto sanoi The Financial Times -lehden haastattelussa, että Euroopan unionin pitäisi parantaa Venäjä-suhteitaan. Haavisto on siis osoittanut erittäin surkeaa ennakointitaitoa Venäjän vaarallisuuden tai Nato-jäsenyyden tärkeyden suhteen. Tästä aiheesta hänelle miinus tässä vertailussa.

Olli Rehnin suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Seuraavaksi sitten Olli Rehnin suhtautuminen Venäjään ja Natoon. Vuonna 2015 ollessaan elinkeinoministeri, Rehn oli mukana edistämässä ydinvoimaloihin liittyvää yhteistyötä Venäjän kanssa. Hän oli kuitenkin aiemmin varoitellut energiayhteistyöstä Venäjän kanssa kirjoittamalla, että uusia hankkeita ei pitäisi aloittaa niin kauan kuin Venäjä jatkaa voimapolitiikkaansa Ukrainassa. Vuoden 2017 Päämajasymposiumissa Rehn piti luennon, jonka mukaan Suomen tärkein haaste on suhde Venäjään. Hän korosti yhteistyön ja sopimisen merkitystä Venäjän kanssa, mutta totesi myös, että jos yhteistyö ei onnistu, niin sitten pannaan kampoihin.

Lähes 30 vuotta sitten tuolloin Keskustan varapuheenjohtajana ollut Olli Rehn antoi erittäin mielenkiintoisen haastattelun. Rehn kertoi vuonna 1994 Ilta-Sanomien haastattelussa, että Suomen pitäisi vakavasti harkita läntisen sotilasliiton Naton jäsenyyttä Venäjän epävakaan kehityksen takia.

"En halua pelotella enkä uhkailla enkä usko sotilaalliseen konfliktiin, mutta kovan linjan isovenäläisyyden vahvistuminen merkitsisi poliittisten painostuspyrkimysten todennäköistymistä," Rehn perusteli Nato-näkemystään. Tuolloin Rehn epäili, että Venäjän suunnalta tulevaan poliittiseen painostukseen voisi liittyä myös sotilaallista uhkaa.

Kirjassa Pitkä tie Natoon kerrotaan, että Olli Rehn olisi yksityisesti suhtautunut myönteisesti Natoon. Hän ei kuitenkaan julkisuudessa selvästi kannattanut Suomen liittymistä Natoon. Vuonna 1997 Rehn kannatti tiivistä yhteistyötä Naton kanssa, mutta ei jäsenyyttä. Sen jälkeen kun Olli Rehn palasi komissaarin tehtävistä kotimaan politiikkaan vuonna 2015, hän ei puhunut julkisesti mitään Suomen Nato-jäsenyydestä. 

Rehn pärjäsi siis tässä Venäjä- ja Nato-kantojen arvioinnissa paremmin kuin Haavisto, mutta hänkään ei ole julkisesti selvästi kannattanut Nato-jäsenyyden hakemista. Rehnille siis nolla pistettä. 

Mika Aaltolan suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Vuonna 2014 Ilta-Sanomat haastatteli Mika Aaltolaa siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Venäjä oli juuri valloittanut Krimin. Tuolloin Aaltola asettautui varovaisesti Nato-jäsenyyden kannalle. Hänen mukaansa Natoon liittymisestä löytyy sekä plussia että miinuksia, mutta plussia on vähän enemmän.

Vuonna 2019 julkaistussa kirjassaan Aaltola tuo hyvin esiin riskejä, jotka liittyvät energiariippuvuuteen Venäjästä. Hän kirjoitti, että Itämeren kaasuputkilla Venäjä ottaa haltuunsa Euroopan energiavirtoja.

Aaltolalle piste tässä vertailussa, sillä hän on puhunut posiitivisesti Nato-jäsenyydestä jo pitkään ja tunnistanut hyvin Venäjään liittyviä riskejä.

Stubbin sekä Penttilän suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Alexander Stubb on jo vuosia sitten kertonut hyvin selvästi kannattavansa Suomen liittymistä Natoon. Esimerkiksi Ylen vuonna 2015 tekemän selvityksen perusteella neljän tuolloin suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtajista ainoastaan Stubb kannatti selvästi Natoon liittymistä. Ollessaan pääministeri Stubb kertoi, että hänen mielestään Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo 1995.

Vuonna 2008 Stubb piti puheen suurlähettiläspäivillä siitä, miten maailma on muuttunut 080808 jälkeen eli sen jälkeen kun elokuussa 2008 Venäjän panssarit jyrisivät naapurimaan valtateillä sotatoimissa ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Puheessaan Stubb totesi: "Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia, jotka muodostavat kolme tämänpäiväistä teesiäni: 1) 080808 on käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) 080808 asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) 080808 vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan."

Puheessaan Stubb muistuttaa kuulijoita, että henkilökohtaisesti hän toivoisi Suomen liittyvän Naton jäseneksi, mutta että ei ole syytä hätiköidä. Hän kannusti kaikkia muitakin ulkopolitiikan pohtijoita miettimään vakavissaan Nato-jäsenyyttä.

Risto E. J. Penttilä tuli tunnetuksi nuorena kansainvälisen politiikan tutkijana vuonna 1991, kun hän ehdotti YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen mitätöimistä. Penttilä on kannattanut jo 30 vuoden ajan Suomen liittymistä Natoon. Hän on tuonut tämän kantansa useasti esiin julkisuudessa. Esimerkiksi vuonna 2008 Penttilä kirjoitti raportin nimeltään Suomen ulkopolitiikan idea, jossa hän esittää näkemyksiään Suomen ulkopolitiikasta sekä suhteesta Natoon. Penttilän johtopäätös tuossakin kirjoituksessa oli, että Suomen olisi parasta liittyä Naton jäseneksi. Hän kirjoittaa: "Nykyinen asemamme Naton ulkopuolella, mutta sen kanssa läheisessä yhteistyössä, ei tarjoa Suomelle sen enempää sotilaallisen liittoutumisen kuin liittoutumattomuuden etuja."

Penttilä itse kuvailee suhtautumistaan Venäjään ja Natoon 2000-luvun alussa (siis kun Venäjä vielä vaikutti pyrkivän aidosti yhteistyöhön) näin:

"Mielestäni mikään ei olisi estänyt meitä jatkamasta hyviä suhteita Venäjän kanssa Naton jäseninä. Päinvastoin ajattelin, että Naton jäsenyys antaisi siihen paremman mahdollisuuden. Voisimme kehittää taloudellista ja poliittista yhteistyötä Venäjän kanssa ilman pelkoa siitä, että Venäjä saisi uudelleen merkittävän otteen suomalaisesta taloudesta tai politiikasta. Pidin Natoa vakuutuksena sekä Venäjän sotilaallista uhkaa että uussuomettumista vastaan. Se olisi ollut minun mielestäni todellista vakauspolitiikkaa."

Sekä Stubbille että Penttilälle hyvin selvät plussat. Näin jälkikäteen voidaan todeta, että heitä olisi kannattanut kuunnella vuosien saatossa paljon herkemmin siinä, mitä tulee Venäjään ja Natoon.

Halla-ahon suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Jussi Halla-aho on aiemmissa haastatteluissaan kertonut, että Suomen olisi pitänyt liittyä sotilasliitto Natoon jo 1990-luvulla yhdessä Itä-Euroopan maiden kanssa. Hän onkin ollut yksi harvoja Natoon positiivisesti suhtautuvista perussuomalaisista. Kuitenkin vuoden 2019 alussa Halla-aho oli sitä mieltä, että Suomen ei kannattaisi hakea Naton jäsenyyttä. Hän perusteli tätä näin: "Uskon, että Nato-jäsenyyden hakeminen tässä tilanteessa aiheuttaisi paljon enemmän vahinkoa kuin mahdollisen Nato-jäsenyyden saaminen."

Vuonna 2004 Jussi Halla-aho kirjoitti Scripta-blogiinsa artikkelin otsikolla "Minä ja Venäjä". Siinä hän kuvailee Venäjää hyvin tylyllä mutta samalla totuudenmukaisella tavalla:

"Venäjä on totalitarismia kohti kulkeva valtio, joka on läpeensä korruptoitunut, jonka oikeusjärjestelmä on poliittisessa kontrollissa, jonka johtopaikoilla istuu KGB:n teurastajia, joka suorittaa järjestelmällistä kansanmurhaa Kaukasuksella, joka on uusimmalla lainsäädännöllään riistämässä kansallisilta vähemmistöiltään itsehallinnon rippeitäkin, jonka ulkopolitiikka on ailahtelevaa ja ylimielistä, ja jonka perinteisiin kuuluu pöyristyttävä rasismi (vanhastaan "ystävyydeksi" tai "veljeydeksi" kutsuttu) kaikkia ei-venäläisiä kohtaan. Ja jossa nykyhallinnolla ja sen politiikalla on kansan syvien rivien vankka tuki."

Halla-aho oli myös ensimmäisiä merkittäviä poliitikkojamme, jotka vaativat kovaan ääneen Ukrainan aseistamista. Hän myös ennakoi täysin oikein, miten julmasti Venäjä tulee pommittamaan siviilejä ja tuhoamaan kaupunkeja. Tästä voit lukea enemmän täältä. 

Voidaankin todeta, että Halla-ahon ymmärrys Venäjän vaarallisuudesta on osunut oikeaan jo ainakin 20 vuoden ajan. Hänelle plussa tässä vertailussa.

Hjallis Harkimon suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Yhdysvallat oli listaamassa kansanedustaja, liikemies Harry ”Hjallis” Harkimon maansa pakotelistalle vuonna 2014. Syynä tähän olivat Harkimon liian läheiset suhteet Venäjälle. Yhdysvallat näkivät Harkimon tekevän yhteistyötä Putinin kätyreiden kanssa, mikä olikin aivan totta. Hjallis oli vuonna 2014 jääkiekkoseura Jokereiden pääomistaja ja Putinia lähellä olevat venäläisoligarkit seuran vähemmistöomistajia. 

Venäjän presidentin Vladimir Putinin yhtenä tavoitteena on ollut laajentaa Venäjän vaikutuspiiriä urheilun avulla ympäri Euroopan. Tässä Jokerien saaminen Venäjän KHL-liigaan oli tärkeä askel. Ja Harkimo kumppaneineen auttoivat tässä selvästi Putinia. Tapahtuiko tämä sitten vain Harkimon typeryyden takia vai oliko hän tietoisesti auttamassa hirmuhallitsijaa? Mielestäni sillä ei edes ole niin väliä sen kannalta, kun mietitään soveltuuko Hjallis Suomen presidentiksi. Riippumatta kumpi oli syynä, on selvää, että Harkimolla on aivan liian läheiset suhteet Venäjän valtapiireihin.

Hjallikselle iso miinus.

Jutta Urpilaisen suhtautuminen Venäjään ja Natoon

Urpilaisen johdolla SDP vastusti Suomen liittymistä Natoon. Vuonna 2010 SDP aloitti ensimmäisenä eduskuntavaalikampanjoinnin linjaamalla turvallisuuspoliittisessa seminaarissaan, että Suomen ei pidä hakea Nato-jäsenyyttä nyt tai ensi vaalikaudella. 

Vielä vuonna 2014 Krimin valtauksen jälkeen, tuolloinen SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen totesi, että puolueessa ei ole tarvetta tarkistaa suhtautumista Suomen Nato-jäsenyyteen. "SDP:n kanta Nato-jäsenyyteen ei ole muuttunut. Me emme kannata Suomen Nato-jäsenyyttä." 

Krimin valtauksen jälkeen SDP:n puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ihmetteli silloisten hallituspuolueiden piiristä annettuja myönteisiä Nato-lausuntoja. "En näe mitään perusteita siihen Nato-intoiluun, jota ehkä nyt sitten Ukrainan verukkeellakin halutaan Suomessa jälleen nähdä", sanoi Urpilainen Politiikkaradion haastattelussa.

Urpilaiselle miinus tässä vertailussa.

Oleskeluluvat ja lahjakkaat työntekijät

Juttelin tänään lounaalla ulkomailta Suomeen muuttaneen työkaverini kanssa. Keskustelimme uudesta hallitusohjelmasta ja sen vaikutuksesta Suomen kansainväliselle imagolle sekä mahdollisuudelle houkutella jatkossa lahjakkaita työntekijöitä. Totesimme, että ulkomaalaistaustaisten ihmisten silmissä tämä uusi hallitusohjelma näyttää Suomen todella huonossa valossa. 

Samanlaista viestiä kuulee monesta suunnasta. IT-alalla työskentelevät kovapalkkaiset ammattilaiset ovat kokoontuneet useisiin mielenosoituksiin, joiden kautta he kertovat pettymyksestään. Suomen Startup-yhteisö on ottanut aiheeseen kantaa kertomalla, että hallitusohjelman maahanmuuttoa koskeva osio uhkaa vesittää kaikki ohjelmaan sisältyvät edistysaskeleet. Tämä luo koko Suomen kasvuyritysyhteisölle merkittävän uhkakuvan ja varmuudella heikentää Suomen talouden kasvumahdollisuuksia. 

Erityisen kovasti on kritisoitu kaavailtua kolmen kuukauden aikarajaa työllistymiselle. Jos esimerkiksi joku menettää työpaikkansa toukokuussa, voi olla hyvinkin hankalaa löytää uusi hyvä työpaikka kesäkuukausien aikana ennen kuin kolme kuukautta tulee täyteen. Ja vaikka työllistyminen onnistuisikin, aiheuttaa moinen aikaraja valtavasti lisää stressiä muutenkin huolestuttavaan työttömyysjaksoon. Käytännön ongelmien lisäksi uusi hallitusohjelma lähettää sellaisen viestin muualta Suomeen tulleille, että teitä ei oikeastaan haluta tänne.  

Kirjoitin pari vuotta sitten siitä, miten Suomi on vertautunut työvoiman houkuttelemisessa verrattuna muihin maihin. Tuolloin viittamissani tutkimuksissa Suomi on keikkunut noin sijalla 20, kun maita verrataan sen suhteen, miten hyvin ne houkuttelevat osaajia muista maista. Esimerkiksi Ruotsi on pärjännyt paljon meitä paremmin tässä asiassa. Inseadin julkaisemassa hieman erilaisessa indeksissä, joka mittaa myös maan kykyä houkutella kansainvälisiä osaajia, tunnistetaan seuraavat osatekijät.

Lainsäädännöllinen ympäristö sekä maan avoimuus ulkomaalaisia kohtaan ovat yksiä vetovoimatekijöitä. Suomi on vielä parhaan kymmenen joukossa vuoden 2022 tutkimuksessa, mutta näillä näkymin maamme todennäköisesti tippuu tämän hallituksen aikana. Alla ovat kaksikymmentä parasta maata Global Talent Competitiveness Index 2022 -tutkimuksen mukaan:

1. Sveitsi
2. Signapore
3. Tanska
4. Yhdysvallat
5. Ruotsi
6. Alankomaat
7. Norja
8. Suomi
9. Australia
10. Iso-Britannia
11. Luxemburg
12. Islanti
13. Irlanti
14. Saksa
15. Kanada
16. Belgia
17. Itävalta
18. Uusi-Seelanti
19. Ranska
20. Viro

Suomen tilanne on siis edelleen hyvä, mutta olemme menossa huolestuttavaan suuntaan samalla kun kilpailu työntekijöistä vain kiihtyy.

Hyvää uudessa hallitusohjelmassa

Orpon vetämänä syntynyttä hallitusohjelmaa on jo ennätetty kauhistelemaan vaikka kuinka. Ja toki ohjelmassa moni asia olisi voinut olla paremmin. Silti siitä löytyy myös hyviä asioita, joiden toteuttaminen veisi mielestäni Suomen parempaan suuntaan. Tässä blogikirjoituksessa keskityn puhtaasti hyviin asioihin uudessa hallitusohjelmassa. 

Ja ihan vain tiedoksi, en äänestänyt mitään neljästä tulevan hallituksen puolueesta. Mielestäni eduskuntavaaleissa oli tarjolla myös parempia vaihtoehtoja.

Tärkein positiivinen asia Orpon hallituksen ohjelmassa on, että Suomen velkaantuminen aiotaan tosissaan laittaa kuriin. Vuoden 2022 lopussa Suomen valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli 51,6%. Se ei vielä ole katastrofi, mutta suuntaa on syytä kääntää.

Sitten niihin konkreettisiin positiivisiin ehdotuksiin, joita hallitusohjelmasta löytyy.

Asumistukea ei enää makseta omistusasunnosta. Jatkossa omaisuutta asumistuen saajalla voi olla enintään 10 000 euroa. Asumistukeen kuluu nykyään Suomessa yli 2,6 miljardia euroa vuodessa ja siihen liittyvät kulut ovat kasvaneet lyhyessä ajassa miljardilla. Tähän mennessä omaisuus ei ole vaikuttanut asumistuen määrään lukuun ottamatta niitä, jotka elävät toimeentulotuella. Asumistukea leikataan myös muilla tavoilla, jotka mielestäni eivät välttämättä ole järkeviä. Mutta tätä omaisuusrajaa kannatan, sillä mielestäni yhteiskunnan ei ole syytä maksaa asumistukea esimerkiksi vapaaherraksi ryhtyneelle tyypille, jolla on satojen tuhansien omistusasunto.

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa porrastetaan niin, että kahdeksan työttömyysviikon jälkeen etuuden taso laskee 80 prosenttiin alkuperäisestä tuesta. 34 viikon jälkeen tuki laskee 75 prosenttiin. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kulut olivat 2,5 miljardia vuonna 2021. Uskon, että joidenkin henkilöiden tapauksessa tämä porrastaminen kannustaa hakemaan uutta työtä pari kuukautta nopeammin. Kirjoitin aiheesta tarkemmin vuonna 2021. 

Vuorotteluvapaasta luovutaan. Siitä kertyy vain pieni säästö (noin 20 miljoonaa euroa), mutta ei yhteiskunnan ole tarpeen tukea keski-ikäisten ihmisten harrastustoimintaa tai itsensä etsimistä. Kannatan toki voimakkaasti paussin pitämistä työelämästä, mutta mielestäni sellainen paussi tulisi tehdä omien säästöjen turvin.

Alkon alkoholimonopolia puretaan osittain. Vahvempien (max 8%) alkoholijuomien myynti sallitaan jatkossa tavallisissa ruokakaupoissa. Myös alkoholin nettikaupan asema selkeytetään ja sen todetaan olevan selvästi laillista toimintaa. 

Hallitus uudistaa perusturvan. Tarkoituksena on saada aikaiseksi yksi ”yleistuki”. Yleistuki vähenisi työtulojen noustessa, jolloin käteen jäävä tulo on helpommin ennakoitavaa ja työnteko kannattaa nykyistä paremmin. Tämä vaikuttaa erittäin lupaavalta askeleelta kohti perustuloa, jota kannatan erittäin lämpimästi. Perustulosta olen kirjoittanut aiemmin. 

Hallitusohjelmassa esitetään kiristyksiä tupakkaveroon ja nikotiinipussien tuomista tupakkaveron alaisiksi. Näillä toimilla on tarkoitus saada valtion kassaan yhteensä 150 miljoonaa euroa. Lisäksi hallitus aikoo kiristää virvoitusjuomaveroa. Tällaiset haittaverot ovat parhaita veroja. Tosin terveysveron osalta olisi voitu tehdä enemmänkin.

Veikkauksen uhkapelimonopolia murretaan ja siirrytään digitaalisissa uhkapeleissä lisenssimalliin. Iso osa uhkapelaamisesta tapahtuu jo digitaalisesti internetin välityksellä. Tästä digipelaamisesta yli 50% hoituu ulkomaisten pelifirmojen kautta, jotka eivät maksa mitään Suomen valtiolle uhkapeliongelmien hoitamiseksi. Lisenssijärjestelmään siirryttäessä isompi osa digipelaamisesta tulee laillisen toiminnan piiriin ja niistä saadaan rahaa yhteiskunnalle. Tällä rahalla sitten voidaan tehostaa rahapelitoimialan valvontaa ja hoitaa uhkapelaamisesta seuraavia ongelmia.

Apteekkien kartellivoimaa heikennetään ja reseptivapaat itsehoitolääkkeiden myynti sallitaan tavallisissa kaupoissa. Tämä tekee lääkkeistä halvempia.

Lasten ja nuorten terapiatakuu toteutetaan eli varmistetaan lasten ja nuorten yhdenvertainen pääsy perustasolla lyhytpsykoterapiaan tai muihin vaikuttaviin psykososiaalisiin hoitoihin. Tällä tavalla hallitusohjelma vastaa nuorten mielenterveyden osalta toiveisiin, joita eri järjestöt ovat esittäneet.

Mitä mieltä itse olet uudesta hallitusohjelmasta? Mikä siinä on mielestäsi parasta?

Toivottavasti Risto E.J. Penttilä pääsee mukaan presidenttikisaan

Risto E.J. Penttilä aikoo pitää puhelimensa äänet päällä ollakseen valmiina, jos Petteri Orpo sattuisi soittamaan ja pyytämään häntä kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi. Toivon, että Petteri tekee tämän soiton. En sen takia, että pitäisin häntä automaattisesti parhaana henkilönä seuraavaksi presidentiksemme. Vaan sen takia, että Riston osallistuminen presidenttikisan tentteihin tekisi niistä paljon mielenkiintoisemmat seurata.

Penttilä on opiskellut Yhdysvalloissa Yalen huippuyliopistossa sekä väitellyt tohtoriksi Oxfordin yliopistossa. Hänen väitöstyönsä tutki Suomen kansallista puolustusstrategiaa vuosina 1944 - 1989. Kyseessä onkin taitava keskustelija, jossa yhdistyvät tutkijan analyyttinen ote päättäväisen mielipiteen muokkaajan näkemyksiin. Risto tuntuu myös pystyvän aitoon keskusteluun, jossa hän tarvittaessa muuttaa näkemyksiään, jos hän saa uutta tietoa kuten kunnon tutkijan kuuluukin. Toisaalta hän ei sorru monen tutkijan helmasyntiin eli liialliseen "toisaalta mutta toisaalta" jahkailuun. Hän uskaltaa myös sanoa selvästi, mitä mieltä hän on jostakin asiasta ja mihin suuntaan maailmaa tulisi viedä. 

Penttilä on jo yli 30 vuoden ajan kannattanut Suomen liittymistä Natoon. Jälkiviisaasti voidaan todeta hänen olleen oikeassa Naton suhteen. Mielestäni on kunnioitettavaa, että toisin kuin monet muut poliitikot ja julkisuuden henkilöt, Risto on uskaltanut tuoda Natoon liittyvät kantansa hyvin selvästi esiin. Tämän hän on tehnyt siitä huolimatta, että halu viedä Suomea Natoon on useasti maksanut hänelle ääniä, koska vain pieni joukko kansasta on ollut samaa mieltä. Esimerkiksi europarlamenttivaaleissa vuonna 2009 Risto E.J. Penttilä puhui avoimesti Naton puolesta. 

Muutenkin Penttilän näkemys tulevaisuudesta on ollut tarkka. Vuoden 2021 lopulla hän ennusti, että Suomen on tehtävä päätös Natoon liittymisestä lähikuukausien aikana. Monet muut asiantuntijat ja politiikan johtohahmot olivat tuolloin aivan eri linjoilla. Samoihin aikoihin esimerkiksi Sanna Marin totesi, että olisi erittäin epätodennäköistä, että Suomi hakisi Natoon hänen pääministerikaudellaan. Nyt Risto E.J. Penttilä visioi uutta Kalmarin unionia Naton sisälle eli erityisen tiivistä yhteistyötä pohjoismaiden ja Viron kesken. Kenties hän on tässäkin asiassa jälleen oikeassa?

Jakeluvelvoitteen noston sijasta fiksumpaa olisi korottaa polttoaineveroa

Jakeluvelvoitelain avulla edistetään uusiutuvien polttoaineiden käyttöä moottoribensiinin, dieselöljyn ja maakaasun korvaamiseksi liikenteessä. Tällä hetkellä jakeluvelvoite on 13,5 prosenttia ja aiemmin tavoitteena on ollut nostaa tämä asteittain 30 prosenttiin vuoteen 2029 mennessä. Biopohjaisten polttoaineiden osuuden lisääminen on kuitenkin kallista puuhaa, minkä takia jakeluvelvoitteen nosto johtaisi myös polttoaineiden pumppuhintojen kallistumiseen. Alla on esimerkki syksyltä 2022 dieselin hinnan muodostumisesta. 

Nyt Petteri Orpon johdolla neuvotteleva nelikko on päätymässä siihen, että jakeluvelvoite jätetään nykytasolle eli 13,5 prosenttiin ainakin ensi vuodeksi. Tämän tavoitteena on hillitä polttoaineiden pumppuhintoja eli tarjota autoilijoille halvempaa polttoainetta. Huonona puolena on kuitenkin se, että jos ei puolestaan tehdä jotain korvaavia toimenpiteitä, ei Suomi saavuta liikenteen päästöjen vähennystavoitteita. Olisiko siis tarjolla jokin jakeluvelvoitetta parempi tapa vähentää liikenteen päästöjä? Kyllä on.

Jakeluvelvoitteen nosto parhaimmillaan vähentää liikenteen päästöjä ainakin hiukan, mutta se tekee sen rahaa tuhlailevalla tavalla. Lisäksi biopohjaisten polttoaineiden valmistaminen ja jakelu kuormittavat nekin paljon luontoa eli ilmaston kannalta vaikutukset eivät ole välttämättä lainkaan hyviä. Ensinnäkin biopolttoaineiden tuotanto kuluttaa itsessään paljon energiaa. Eli helposti voi käydä niin, että yhden biodiesel-tankillisen tuottaminen kuluttaa fossiilista dieseliä saman verran. Toisekseen biopolttoaineiden vaatima lisääntynyt maanviljely johtaa helposti metsien hakkaamiseen, minkä seurauksena hiilidioksipäästöt lisääntyvät ja luonnon monimuotoisuus kärsii.  

Valtiovarainministeriön esitti muistiossaan: "Suomen taakanjakosektorin keskeisen politiikkatoimen, liikenteen uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteen... ...rajakustannus on noussut erittäin korkeaksi, noin tasolle 500-1000 €/tCO2, ja kansantaloudellinen kokonaiskustannus jo yli miljardiin euroon vuodessa. Jakeluvelvoitteella ei kuitenkaan todennäköisesti vähennetä globaaleja nettopäästöjä." Tämä tarkoittaa, että jakeluvelvoitteen nostaminen aiheuttaisi yhä suurempia kustannuksia yhteiskunnalle ilman, että siitä olisi välttämättä yhtään mitään hyötyä ympäristön kannalta.

Jakeluvelvoitetta paljon parempi tapa olisi polttoaineveron eli valmisteveron nostaminen. Jos luovuttaisiin kokonaan jakeluvelvoitteesta ja sen sijaan korotettaisiin polttoaineiden valmisteveroa, saavutettaisiin selviä hyötyjä:

• Valtio saisi enemmän kipeästi kaipaamiaan verotuloja, jolloin menoleikkauksia ei tarvittaisi niin paljoa. Tämä tarkoittaisi enemmän rahaa esimerkiksi terveydenhoitoon ja koulutukseen. 
• Ympäristön ja ilmaston kannalta lopputulos olisi parempi, sillä esimerkiksi metsää ei hakattaisi biopolttoaineita varten tai peltoviljelyä ei lisättäisi, jotta saadaan enemmän viljaa etanolin tuotantoon. 
• Vähintään nykyisellä tasolla pysyvä polttoaineen hinta pitäisi huolen siitä, että autoilua karsittaisiin sieltä, mistä se helposti onnistuu. Jos päästöjä tarvitsee laskea enemmän, veroa voidaan nostaa pikkuhiljaa samaan tapaan kuin aiemmin oli tarkoituksena nostaa jakeluvelvoitetta.
• Ruoan hintaan ei tulisi nousupainetta, kun biopolttoaineet eivät kilpailisi ruokatuotannon kanssa samoista raaka-aineista. 

Ehdotankin, että jakeluvelvoitteesta luovutaan ja sen sijaan polttoaineveroa korotetaan siten, että polttoaineiden pumppuhinta pysyy nykyisellä tasollaan. Sitten jos päästötavoitteet sitä vaativat, polttoaineiden valmisteveroa nostetaan pikkuhiljaa.

Maahanmuuton korrelaatio maan taloudelliseen vaurauteen

Mitä enemmän maahanmuuttajia sitä paremmin vai huonommin maan taloudella menee?

Kokoomus, perussuomalaiset, RKP ja kristillisdemokraatit käyvät parhaillaan hallitusneuvotteluita. Yhtenä kuumana perunana keskusteluissa pidetään maahanmuuttoa, sillä tunnetusti perussuomalaiset haluavat vähentää sitä, kun taas esimerkiksi kokoomuslaisten uskotaan haluavan Suomeen mahdollisimman paljon halpaa työvoimaa. Aihe herättää myös paljon tunteita poliittisen kentän laidasta laitaan. Lisäksi Suomen taloudellinen hyvinvointi on lähellä kaikkien neuvotteluihin osallistuvien sydäntä. Tämän takia ajattelinkin tarkastella yksinkertaisesti tilastojen valossa sitä, miltä maahanmuuton ja taloudellisen hyvinvoinnin välinen suhde näyttäytyy.

Eri maiden maahanmuutosta ja taloudesta onneksi löytyy paljon dataa. Tätä analysointia varten keräsin Our World in Data -palvelusta seuraavia tietoja:

• Kuinka iso osuus maan väestöstä on alunperin kotoisin jostain toisesta maasta eli niiden prosentuaalinen osuus, jotka ovat syntyneet muualla
• Kuinka suuri on maan bruttokansantuote henkeä kohden

Valitsin tarkasteluun yhteensä 12 maata, joista kuudessa on paljon maahanmuuttajia ja toisessa puoliskossa hyvin vähän muualta tulleita. Jätin tästä pois lilliputtimaat kuten Monacot sekä öljyrikkauksia tulvivat maat. Muutenkin koitin valita mukaan vain kehittyneitä demokratioita. Tarkastelin seuraavia maita.

Paljon maahanmuuttajia on seuraavissa maissa, joissa muualta tulleiden osuus koko väestöstä vaihtelee 20 - 30 %:

Maa	Maahanmuuttajien osuus	BKT per hlö ($)
Australia	30	49831
Sveitsi	29	61373
Uusi-Seelanti	29	35336
Israel	23	32955
Kanada	21	44869
Ruotsi	20	45542

Seuraavissa kuudessa maassa puolestaan on erittäin vähän maahanmuuttajia:

Maa	Maahanmuuttajien osuus	BKT per hlö ($)
Puola	2	27455
Japani	2	38674
Bulgaria	3	18444
Etelä-Korea	3	37928
Slovakia	4	27076
Romania	4	20126

Kun laitamme samaan kuvaajaan maat siten, että maahanmuuttajien osuus on vaaka-akselilla ja bruttokansantuote henkeä kohden on pystyakselilla, näyttää lopputulos tältä.

Asetin kuvaajaan myös trendikäyrän näyttämään maahanmuuttajien osuuden ja BKT:n per henkilö välistä suhdetta. Ja näyttää selvästi siltä, että mitä enemmän maassa on maahanmuuttajia, sitä taloudellisesti rikkaampi maa myös on. Toki joitakin poikkeuksiakin on, kuten esimerkiksi Japani ja Etelä-Korea, jotka ovat molemmat varakkaita maita, vaikka niissä onkin äärimmäisen vähän muualta tulleita asukkaita. 

Voiko tästä siis päätellä, että maa rikastuu, kun sinne muuttaa enemmän väkeä muualta? Ei tietenkään, sillä tämä näyttää vain korrelaation eli kahden muuttujan välisen suhteen. Pelkästään tästä ei kuitenkaan voi päätellä, mikä on näiden syy-seuraussuhde. Voihan hyvinkin olla niin, että varakkaisiin maihin tahdotaan muuttaa muualta paljon enemmän kuin köyhempiin maihin. Mutta miten voisi päätellä, onko runsas muualta tulleiden osuus sitten lisännyt tai vähentänyt maan taloudellista vaurautta?

Katsotaan miten paljon näissä maissa on ollut maahanmuuttajia 30 vuotta sitten ja miten paljon maahanmuuttajien osuus on muuttunut vuoteen 2020 mennessä. 

Maa	Maahanmuuttajien osuus 1990	Maahanmuuttajien osuus 2020	Muutos-%
Puola	3	2	-33%
Japani	1	2	100%
Bulgaria	0	3	N/A
Etelä-Korea	0	3	N/A
Slovakia	1	4	300%
Romania	1	4	300%
Ruotsi	9	20	122%
Kanada	16	21	31%
Israel	37	23	-38%
Sveitsi	21	29	38%
Uusi-Seelanti	15	29	93%
Australia	23	30	30%

Maahanmuuttajien suhteellinen osuus on kasvanut valtaisasti Japanissa, Slovakiassa, Romaniassa, Ruotsissa ja Uudessa-Seelannissa. Toisaalta näistä ainoastaan Ruotsissa ja Uudessa-Seelannissa maahanmuuttajien osuus väestöstä on merkittävä, joten jätetään yhden tai kahden prosenttiyksikön muutosten maat pois. Eli sillä, onko esimerkiksi Japanissa 1% vai 2% maahanmuuttajien tuskin on isoa merkitystä, vaikka osuus onkin tuplaantunut. Eli jos runsas maahanmuutto olisi haitallista maan taloudelle, pitäisi Ruotsin ja Uuden-Seelannin BKT:ssä näkyä selvä notkahdus vuosien 1990 ja 2020 välillä. Okei, ei nyt sentään ihan, sillä ylipäätään maailman talous on kasvanut 30 vuodessa paljon. Mutta ainakin niiden suhteellinen vauraus maailman kaikkien maiden joukossa pitäisi olla kärsinyt.

Jotta eri vuosien BKT-lukuja voidaan verrata inflaatiosta huolimatta, pitää ne esittää jonkin tietyn vertailuvuoden dollareissa. Tässä Our World in Data käyttää vertailussa vuoden 2017 hintoja eli siksi luvut eroavat hieman aiemmista taulukoista. 

Vuonna 1990 Ruotsin BKT per henkilö oli $30,300. Ja 2020 se oli $52,433. Kasvua taloudellisessa vauraudessa on tapahtunut +73%.

Vuonna 1990 Uuden-Seelannin BKT per henkilö oli $23,036. Ja vuonna 2020 se oli $41,522. Kasvua +80%. 

Samaan aikaan 1990 - 2020 koko maailman BKT per henkilö kasvoi 91% eli selvästi nopeammin kuin näissä kahdessa maassa. Mutta esimerkiksi Kiinan valtava talouskasvu lähti käyntiin vasta vuoden 1990 jälkeen. Eli onkin fiksumpaa verrata Ruotsin ja Uuden-Seelannin kasvutahtia sellaisiin maihin, jotka olivat jo kehittyneitä talouksia vuonna 1990. Tässä joitakin sellaisia maita ja niiden BKT per henkilö kehitys vuosina 1990 - 2020:

• Suomi +63% (huonommin kuin Ruotsi tai Uusi-Seelanti)
• Saksa +82% (paremmin)
• Itävalta +100% (paremmin)
• Italia +51% (huonommin)

Eli Ruotsin ja Uuden-Seelannin taloudellinen hyvinvointi on kasvanut melko hyvin, mutta ei mitenkään järisyttävän erinomaisesti. Mitä tästä siis voidaan päätellä? Ei kovinkaan paljoa, sillä tietysti taloudelliseen hyvinvointiin vaikuttavat monet muutkin asiat kuin pelkästään maahanmuuttajien osuus. Silti tämänkin yksinkertaisen analyysin perusteella on selvää, ettei runsaasta maahanmuutosta ainakaan automaattisesti seuraa taloudellisia ongelmia. 

Jos aihe kiinnostaa, olen kirjoittanut maahanmuutosta aiemminkin. Suosittelen vilkaisemaan esimerkiksi näitä kirjoituksiani:

• Maahanmuuton vaikutus maan vaurauteen
• Miten saada talouskasvua lisäämällä osaavan työvoiman määrää
• Nobel-voittajan opetukset äkillisen maahanmuuttoaallon vaikutuksista

Järkevät talouden sopeutuskeinot

Millaisilla menojen leikkauksilla ja verotulojen korotuksilla saavutettaisiin tavoitellut kuuden miljardin säästöt ilman, että aiheutetaan samalla liian pahoja vahinkoja kansalaisille. Liian suurilla ja väärin kohdistetuilla sekä ajoitetuilla leikkauksilla voidaan pahimmassa tapauksessa pysäyttää talouskasvu, minkä seurauksena julkinen talous joutuisi entistä huonompaan jamaan. Tässä muutamia mielestäni päteviä keinoja Petterille ja kumppaneille toteutettavaksi. 

Yritystukien karsiminen

Liberaalipuolueen Leikattavaa löytyy -kampanja löysi valtion budjetista runsaasti haitallisia tai vähintäänkin hyödyttömiä yritystukia, jotka sietäisi leikata pois. Kirjoitin aiheesta vuoden alussa.  Suomessa yritystukia maksetaan vuosittain noin neljä miljardia, joista vain murto-osa on tukia tki-toimintaan. Tästä syystä yritystuista saisi helposti säästettyä ainakin 3 miljardia euroa. Yritystuet vääristävät kilpailua, hidastavat talouden uudistumista ja tietenkin maksavat yhteiskunnalle valtavasti.

Maakuntavero sekä sote-alueiden korjaaminen

Nykyinen sote-malli, joka pohjautuu 21 hyvinvointialueeseen, ei hillitse sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannusten kasvua. Menojen kasvua jarruttamaan tarvitaan maakuntavero, jolla alueiden tulisi kattaa osa sote-menoistaan. Sitten kun valtiolta ei enää saisi rajattomasti manguttua lisää rahaa, alueilla olisi motivaatiota miettiä tarkemmin, mitkä kustannusten nousut todella ovat tarpeen. Samalla alueiden määrää kannattaisi vähentää. Tällä tavalla hidastettaisiin sote-menojen kasvua varmaankin ainakin parilla miljardilla vuodessa. 

Varakkaiden ihmisten lapsilisien leikkaaminen

Lapsilisää maksetaan noin 100€ kuukaudessa jokaisesta lapsesta. Tämän tuen suuruuteen eivät vaikuta lainkaan perheen tulot, eikä sitä myöskään veroteta mitenkään. Rikkaat perheet eivät tällaista tukea tarvitse, joten lapsilisät voisi hyvin leikata pois kaikkein varakkaimmilta.

Kotitalousvähennyksestä luopuminen

Suomessa myönnetään kotitalousvähennyksiä kotien remontti-, siivous- ja hoivatöistä yhteensä lähes puolen miljardin euron edestä vuodessa. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) tutkimus osoitti, ettei kotitalousvähennyksestä ole mitään havaittavaa hyötyä työllisyyden lisäämisessä tai harmaan talouden kitkemisessä. Siitä hyötyvätkin lähinnä vain rikkaimmat kotitaloudet, jotka käyttävät sitä eniten. Eli se kannattaisi ehdottomasti leikata pois.

Hiili- ja muiden ympäristöverojen nosto

Ympäristölle haitallista toimintaa tulisi verottaa voimakkaammin. Eli ne palvelut ja tuotteet, joiden tuottaminen tai käyttäminen aiheuttavat paljon hiilidioksipäästöjä, tulisivat kalliimmiksi. Tähän kuuluvat esimerkiksi liikennepolttoaineiden verojen korotukset, mutta myös esimerkiksi lihantuotannon tuntuva verottaminen. Tällä tavalla voitaisiin kohentaa julkista taloutta parilla miljardilla sekä samalla varmistaa Suomen ilmastotavoitteiden saavuttaminen.   

Korkeimpien eläkkeiden kasvun pysäyttäminen

Eläkkeet nousevat inflaation mukana noudattaen niin sanottua taitettua indeksiä. Tätä tulisi muuttaa niin, että jatkossa korkeimpia eläkkeitä ei nostettaisi lainkaan ainakaan muutamaan vuoteen. Korkeimmista eläkkeistä säästäminen olisi paljon parempi keino kuin esimerkiksi ansioverotuksen kiristäminen, koska sillä ei olisi samanlaista haitallista vaikutusta. Korkea työn verotus hillitsee haluja tehdä töitä, mutta kukaan suurta eläkettä nauttiva tuskin lopettaa eläkkeellä olemistaan vain sen takia, että eläke ei kasvakaan inflaation mukana.

Kotihoidontuki lyhyemmäksi

Lakisääteistä kotihoidon tukea maksettiin vuoden 2021 aikana 82 385 henkilölle yhteensä 103 931 lapsesta. Yhdestä lapsesta tukea maksetaan noin 350€ per kk, joten tämä tuki kustantaa suoraan yhteiskunnalle noin puoli miljardia vuodessa. Toki samalla myös säästetään päiväkotien kustannuksissa, kun lapset ovat kotona päiväkotien sijasta.  

Suomessa lapset osallistuvat varhaiskasvatukseen harvemmin kuin muissa Pohjoismaissa. Kotihoidon tuki vähentää varhaiskasvatukseen osallistumista tukemalla alle 3-vuotiaan kotihoitoa, ja samalla se heikentää naisten työllisyyttä. Kotihoidontukea käyttävät lähes pelkästään äidit ja he pysyvät sen turvin kotona poissa töistä useita vuosia. Tämä johtaa siihen, että pienten lasten äitien työllisyys on verrattain matalaa. Pitkittyneet kotihoitojaksot heikentävät äitien uranäkymiä ja pienentävät heidän eläkkeitään. Lapset kärsivät myös siitä, jos he eivät osallistu varhaiskasvatukseen. 

Eli äitien, lasten ja jossain määrin myös julkisen talouden kannalta olisi parasta leikata tämä tuki pois.