Energia ja turvallisuuspolitiikka

Monet Euroopan maat ovat pahasti riippuvaisia Venäjältä saatavasta energiasta, erityisesti maakaasusta. Erityisesti EU:n johtava maa Saksa tarvitsee Venäjän maakaasua johtuen käsittämättömän typerästä energiapolitiikastaan. Saksa onkin maailman merkittävin ostaja venäläiselle maakaasulle. Saksan päätös luopua nopeasti ydinvoimasta on johtanut siihen, että Saksa on entistäkin tiukemmin kiinni Venäjän maakaasussa. 

Euroopan ja erityisesti Saksan riippuvuus Venäjältä saatavasta energiasta antaa Putinille valtaisan vipuvoiman vaikuttaa Euroopan energiahintoihin. Ja korkeat energiahinnat sattuvat voimakkaasti äänestäjiin, minkä seurauksena poliitikot joutuvat pelkäämään uudelleenvalintansa puolesta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat eri puolilla länsimaita nousseet erilaiset polttoaineiden ja sähkön korkeita hintoja vastustavat mielenosoitukset. Tämä energian hinnasta raivostuneiden kansalaisten pelko on varmasti merkittävin syy sille, miksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz ei ole suostunut sanomaan selvästi, että Nord Stream 2 -kaasuputkea ei oteta käyttöön, jos Venäjä hyökkää Ukrainaan. Tämä siitä huolimatta, että Yhdysvallat on erittäin voimakkaasti vaatinut tätä Saksalta ja se olisi vahva lisäkeino painostaa Venäjää olemaan hyökkäämättä.

Riippuvuus Venäjän energiasta on rakennettu vuosikymmenien saatossa. Lyhyellä tähtäimellä ei valitettavasti ole juurikaan hyviä keinoja korjata tilannetta. Fiksuinta olisi jatkaa nykyisten ydinvoimaloiden käyttöä niin pitkään kuin mahdollista. Niitä ei kuitenkaan enää ole toiminnassa Saksassa kuin muutamia, joten se ei riitä. Koska Venäjän uhka on nyt niin suuri, että se mielestäni ylittää ilmastonmuutoksen tuoman uhan lyhyellä tähtäimellä, kannattaisi Saksan pidentää nykyisten hiilivoimaloidensa käyttöä. Parempi pitkän ajan tavoite on kuitenkin uudistaa koko energiainfrastruktuuri. 

Eurooppalaisten pitäisi entistä voimakkaammin panostaa uusiutuvaan energiaan ja sen tarvitsemiin energian varastointiratkaisuihin. Lisäksi tulisi rakentaa asemia, joiden avulla voitaisiin vastaanottaa nesteytettyä maakaasua muualta maailmasta, kuten Yhdysvalloista. Maatalouden jätteistä ja sivutuotteista tulisi kehittää biokaasua. Ja kaikella tällä tulisi mahdollisimman paljon korvata Venäjältä tuotavaa maakaasua. Näin saataisiin Putinin otetta Euroopasta vähennettyä ja samalla heikennettyä Venäjän taloutta. Vähemmän vaikutusvaltaa Putinille ja pienempi Venäjän kassa sotien käymiseen vähentäisi Venäjän taipumusta sotilaalliseen painostukseen.

Lisäksi energian kallistumiseen pitäisi varautua paremmin. Korkea hinta energiasta pitäisi nähdä osana turvallisuuspolitiikkaa ja siihen pitäisi käyttää rahaa kuten muihinkin puolustusmenoihin. Sen sijaan, että Eurooppa maksaa valtavia summia Venäjälle ja näin rahoittaa vihamielisen maan sotilasvoimia, meidän olisi parempi vaikka sitten lainarahalla investoida vaihtoehtoihin. Ja kansalaisia voitaisiin ainakin osittain suojata kohonneilta energiahinnoilta laskemalla kansalaisiin kohdistuvia muita veroja. Ja kaikkein köyhimmille maksettavia tukia voitaisiin vastaavasti nostaa ja näin kompensoida kohonneita energia- ja polttoainemaksuja.

Jos Venäjän aiheuttama uhka kiinnostaa aiheena, olen kirjoittanut siitä aiemminkin:

• Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?
• Hyviä analyysejä Ukrainan kriisistä "The Rachman Review" -podcastissa 
• War On The Rocks -sivusto tarjoaa sisäpiiriläisten näkemyksiä tuoreeseen Venäjän uhkaan 

  

War On The Rocks -sivusto tarjoaa sisäpiiriläisten näkemyksiä tuoreeseen Venäjän uhkaan

War on the Rocks sivusto tarjoilee mielenkiintoista sisältöä kansainvälisestä turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneille. Sivusto väittää tarkastelevansa kansainvälisen turvallisuuden asioita realistisesta sekä käytännön kokemuksen tuomasta näkökulmasta. Ja viime aikoina sieltä on löytynyt useita hyviä kirjoituksia, jotka auttavat ymmärtämään Venäjän uhkaa, Ukrainan kriisiä sekä sitä, miten eri länsimaat yrittävät näihin reagoida. 

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu valoittaa Suomen liittoutumattomuuden linjaa ja pohtii, miksi se on palvellut hyvin Suomen etuja. Pesu korostaa sitä, miten hyödyllinen Suomi on jo nyt Baltian sekä Pohjois-Norjan puolustuksen kannalta, vaikka emme olekaan sotilasliitto Naton jäseniä. Kirjoitus tuo esiin Suomen jo nyt erittäin läheiset suhteet Naton kanssa, mutta myös syyt sille, miksi Suomi ei kuitenkaan ole halunnut hakea Naton jäsenyyttä. Suomella ja Venäjällä on perinteisesti olleet melko hyvät välit, joita Nato-jäsenyys vaurioittaisi pahasti.

Oma kirjoitukseni siitä, kannattaisiko Suomen liittyä Natoon vai ei, on pitkälti samoilla linjoilla Matti Pesun kanssa. 

Hampurin yliopiston tutkijat Graef ja Kühn puolestaan tarkastelevat viime aikaisten Moskovasta lähetettyjen kirjeiden merkitystä sekä miten niihin kannattaisi diplomaattisesti suhtautua Helsinki 2.0 -hengessä.  Vanhojen Etyj-kokousten satona on jäänyt elämään kaksi eri merkitystä turvallisuuslauselmissa käytetystä "jakamattomuus" (indivisibility) termistä. Venäjä näkee tämän tarkoittavan hyvin erilaisia asioita kuin demokraattiset länsimaat. Kirjoituksessa myös valotetaan hyvin lähihistoriaa ja miten sen valossa Venäjän sekä Nato-maiden suhteet ovat jatkuvasti menneet huonompaan suuntaan.

Kolmantena erittäin ajankohtaisena juttuna nostan kahden ydinaseiden leviämisen parissa pitkään työskennelleen asiantuntijan kirjoituksen. Tohtori Hanna Notte sekä Sarah Brightgood kirjoittavat varoittavasti siitä, mitä välirikko Venäjän ja länsimaiden välillä voi pahimmillaan tarkoittaa ydinase-kontrollin suhteen.  Jos Venäjä ja Yhdysvallat ajautuvat pahaan riitaan Ukrainan kriisin vuoksi, ei se lupaa hyvää näiltä mailta vaadittavalle yhteistyölle, kun ydinaseiden leviämistä yritetään estää. 

Suosittelen vilkaisemaan, jos kansainvälinen turvallisuuspolitiikka kiinnostaa.

 

Hyviä analyysejä Ukrainan kriisistä "The Rachman Review" -podcastissa

Ukrainan kriisi on varjostanut kansainvälisiä suhteita jo useiden kuukausien ajan. Tässäkin blogissa olen kirjoittanut siihen liittyen seuraavia juttuja:

• Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?

The Financial Times -lehden podcastissa "The Rachman Review" on myös käsitelty Ukrainan kriisiä useista eri näkökulmista. Tuoreimmassa jaksossa FT:n kansainvälisten suhteiden pääkolumnisti Gideon Rachman keskustelee Dmitri Trenin kanssa. Trenin on nykyään akateemikko, joka työskentelee Carnegie Moscow Center -nimisessä ajatushautomossa. Mutta hän on myös palvellut yli 20 vuotta Neuvostoliiton asevoimissa. Hänen taustansa antaa hyvän pohjan analysoida Putinin ja Venäjän aikeita Ukrainan kriisin suhteen.

Trenin tulee siihen johtopäätökseen, että Putin ei todellisuudessa halua laajentaa sotaa Ukrainan kanssa. Sotilaallisella voimalla pelottelu ja painostaminen pyrkivät sen sijaan siihen, että Yhdysvaltojen on pakko keskustella Venäjän kanssa Euroopan turvallisuustilanteen tulevaisuudesta. Ja tässä Putin on onnistunut hyvin. Trenin arvelee, että laajan sodan uhka on kuitenkin olemassa, mutta että se ei ole ensisijainen tavoite Putinille.

Aiemmin tammikuussa "The Rachman Review" -ohjelmassa on keskusteltu siitä, millaiselta Ukrainan sota todennäköisesti näyttäisi, jos diplomaattiset keinot pettävät lopullisesti. Tässä jaksossa Rachmanin vieras arvelee, että sodan laajentumisen todennäköisyys olisi peräti 60%. Jos konflikti eskaloituisi, olisi se todennäköisesti paljon rajumpi Venäjän sotavoimien käyttö kuin viime vuosina Ukrainan länsilaidalla jatkunut. Venäjän ilmavoimat todennäköisesti murskaisivat ensimmäisessä vaiheessa Ukrainan ilmapuolustuksen, minkä jälkeen Ukraina ei voisi estää ilmapommituksia missään sen alueella.

Venäjän tuskin tarvitsisi sen jälkeen edetä kovinkaan pitkälle Ukrainan maaperällä maajoukkojensa kanssa, ennen kuin Ukrainan hallitus taipuisi tulitaukoon ja Venäjän sanelemiin ehtoihin. Vaikka Ukraina onkin vahvistanut sotavoimiaan viime vuosina, ei sillä edelleenkään ole realistisia mahdollisuuksia puolustautua sotilaallisesti Venäjää vastaan. 

"The Rachman Reviewssä" on paljon myös muita mielenkiintoisia juttuja kansainväliseen politiikkaan liittyen. Suosittelen lämpimästi testaamaan podcastia.   

 

Natoon vai ei?

Venäjän viimeaikaiset toimenpiteet Ukrainaa vastaan ovat aiheellisesti herättäneet pelon merkittävän sodan mahdollisuudesta. Ja tämän seurauksena monet tahot Suomessa pohtivat aiempaa vakavammin, kannattaisiko meidän liittyä Natoon vai ei. Esimerkiksi blogissa "Sairaan rakas elämä" on ollut hyviä kirjoituksia Natoon liittymisestä. Osallistun tähän keskusteluun tarkastelemalla päätöstä peliteoriaa hyödyntämällä. 

Ensin Suomi tekee siirtonsa. Tässä on kaksi merkittävää vaihtoehtoa:

1. Liitytään Natoon
2. Jäädään vain Naton kumppaniksi eli nykyinen tilanne jatkuu

Taustaksi tälle päätökselle on syytä ymmärtää Nato-jäsenyydestä muutama asia. Nato-sopimuksen viides artikla velvoittaa kaikkia jäsenmaita tulkitsemaan hyökkäyksen toiseen jäsenmaahan hyökkäykseksi niitä vastaan sekä ryhtymään tarvittaviin sotilaallisiin vastatoimiin. Mikäli olisimme Naton jäsen, viides artikla velvoittaisi liiton muita jäseniä tulemaan apuun, jos joutuisimme hyökkäyksen kohteeksi. Viides artikla on siis ennen kaikkea pelote. Kollektiivisen puolustuksen perusajatus on se, että jos esimerkiksi Venäjä hyökkäisi yhden Natoon kuuluvan jäsenmaan kimppuun, julistaisi se samalla sodan joukolle muita maita, jotka ovat velvollisia ryhtymään sotatoimiin Venäjää vastaan.

Toisaalta Pohjois-Atlantin liitto on tehnyt hyvin selväksi, että järjestön turvatakuut koskevat vain jäsenmaita. Kollektiivista puolustusta koskevaan suunnitteluun, päätöksentekoon ja sotilasrakenteisiin pääsee mukaan vain täysjäsenyyden kautta. Esimerkiksi nykyisen Ukrainan kriisin kiristyessä Yhdysvallat sekä muut Nato-maat ovat tehneet selväksi, että ne eivät tule sotilaallisesti auttamaan Ukrainaa, vaikka Venäjä hyökkäisi sinne. Tämä sen takia, että Ukraina ei ole Naton täysjäsen.

Naton näkökulmasta Suomen liittyminen olisi teknisesti suoraviivainen prosessi ja sillä olisi – hyvin todennäköisesti –muiden jäsenvaltioiden hyväksyntä. Jos Suomi liittyisi Natoon, se myös vahvistaisi merkittävästi Natoon jo kuuluvien Baltian maiden puolustusta sekä vahvistaisi Itämeren alueen turvallisuutta. Senkin takia Nato luultavasti ottaisi ilomielin Suomen jäsenekseen. Sen takia tässä tarkastelussa en erikseen huomioi erilaisia vaihtoehtoja sille, miten Nato-maat suhtautuisivat Suomen hakemukseen.

Kannattaa myös huomioida, että jos Suomi liittyisi Natoon ja Ruotsi jäisi ulkopuolelle, syntyisi strategisesti hankala tilanne, joka jättäisi Suomen strategiseen etuvartioasemaan ilman suoraa maayhteyttä Natoon. En kuitenkaan mene tähän Ruotsin kanssa yhdessä vaiko sittenkin yksin -pohdintaan tässä sen syvemmälle.

Sen jälkeen kun Suomi on päättänyt, liittyäkö Natoon vai ei, olisi Venäjän vuoro tehdä siirtonsa. Sotilasvoiman käytöllä on edelleen merkittävä rooli Venäjän sisä­politiikassa. Kun poliittista valtaa ei öljyn hinnan laskettua enää ole voitu legitimoida vaurauden kasvulla, sitä on perusteltu sotilaallisella menestyksellä ja kunnialla. Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen tapaiset operaatiot voivat siksi tarvittaessa uusiutua myös Itämeren alueella.

Jos Suomi liittyisi Natoon, tällöin tarkastellaan kolmea erilaista siirtoa Venäjän puolelta:

1. Venäjä hyökkää Suomen kimppuun sotilaallisesti.
2. Venäjä katkaisee diplomaattiset suhteet Suomeen ja vähentää rajusti maiden välistä kauppaa sekä kaikenlaista muutakin yhteistyötä.
3. Venäjä lopettaa aggressiot ja lisää kauppaa sekä yhteistyötä Suomen kanssa.

Jos taas Suomi pysyisi Naton ulkopuolella, voidaan tarkastella seuraavanlaisia siirtoja Venäjän suunnalta:

1. Venäjä hyökkää Suomen kimppuun sotilaallisesti.
2. Venäjä painostaa sotilaallisella uhalla Suomen tekemään Venäjän kannalta hyödyllisiä päätöksiä, joita se ei vapaaehtoisesti tekisi
3. Venäjä lopettaa aggressiot ja lisää kauppaa sekä yhteistyötä Suomen kanssa.

Alla oleva kuvaaja tiivistää tämän pelin siirrot ja niiden seuraukset:

Tyytymättömänä valtana Venäjä on tehnyt arvaamattomuudesta strategisen ja taktisen hyveen, jota tukee vaikuttava poliittinen ja sotilaallinen ketteryys. Venäjä pitää Pohjois-Atlantin liittoa vastustajanaan ja kaikkea Naton laajenemista uhkana kansalliselle turvallisuudelleen. Siten Suomen Nato-jäsenyys johtaisi todennäköisesti määrittelemättömäksi ajaksi vakavaan kriisiin Venäjän kanssa. Suomen ja Venäjän suhteet kärsisivät huomattavasti ja poliittinen reaktio olisi ankara. Jo liittymisprosessin aikana ilmapiiri olisi myrkyttynyt ja kauppa Venäjän kanssa voisi kärsiä huomattavasti. Vaikka jännite nousisikin, siitä ei välttämättä seuraisi avointa konfliktia, koska Venäjä olisi tietoinen siitä, että mikä rikkomus tahansa vetäisi koko liittokunnan mukaansa. 

Jos Suomi liittyisi Natoon, olisi sen jälkeen lähes itsemurha Venäjälle sekä Putinille henkilökohtaisesti lähteä sotaan Suomen kanssa. Yhdessä muiden Nato-maiden kanssa Suomella olisi erittäin hyvät puolustusasemat, joten Venäjälle olisi tuhoisaa lähteä sotimaan. Toisaalta Putin ei suostuisi hyväksymään ja siunaamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, joten olisi hyvin epätodennäköistä, että maiden välinen kauppa ja yhteistyö voisi kukoistaa moneen vuoteen. Mutta luultavasti ehkä noin kymmenen vuoden kuluttua tilanne voisi jo parantua maiden välillä.

Jos Suomi päättää pysyä Naton ulkopuolella, on paljon hankalampaa päätellä, mitä Venäjä ja Putin tekisivät. Tämä johtuu siitä, että päätöksiä tekevä Putin pienen piirinsä kanssa ei välttämättä lainkaan ajattele koko Venäjän kansan etua.

Vaikka Suomi joutuisi yksin torjumaan Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen, ei taistelu olisi missään nimessä helppo Venäjälle. Sen talous on heikentynyt jo useita vuosia, eikä se sotilaallisestikaan ole lähelläkään Neuvostoliiton suuruuden aikoja. On siksi vaikea kuvitella, että tervejärkinen venäläinen sotilaskomentaja suosittelisi maansa poliittisille päätöksentekijöille hyökkäystä Suomeen. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö valtansa hupenemisesta huolissaan oleva Putin saattaisi tehdä jotain näin hullua. Venäjän hyökkäys Suomeen olisi kuitenkin hyvin epätodennäköinen vaihtoehto. Mutta jos se toteutuisi, olisivat seuraukset katastrofaaliset Suomelle.

Sen sijaan melko todennäköistä olisi, että Putin yrittäisi jossain vaiheessa painostaa Suomea tekemään itselleen huonoja päätöksiä. Ilman Nato-jäsenyyttä tällainen sotilaallisella voimalla painostus olisi paljon uhkaavampaa ja meidän päättäjämme saattaisivat herkästi sortua paineen alla. Pahimmillaan palaisimme takaisin suomettumisen aikakauden kaltaiseen itsesensuuriin ja pelokkaaseen päätöksentekoon.

Toisaalta pysymällä Naton ulkopuolella, on myös parhaat mahdollisuudet kasvattaa kauppaa Venäjän kanssa ja muutenkin saada välit paranemaan. Vuonna 2020 Suomen tavaravienti venäjälle oli noin 3 miljardia euroa. Venäjä oli tuolloin Suomen viidenneksi tärkein vientikohde. Eli jos kauppa Venäjälle kasvaisi merkittävästi, olisi se hieno juttu Suomen kannalta. Kaupan ja yhteistyön lisääminen olisi myös Venäjän kansan kannalta hyödyllistä. 

Jos Suomi liittyy Natoon eikä Venäjä lähde sotimaan Suomen kanssa, sitten on vielä pari vaihtoehtoa muiden Nato-maiden osalta. 

1. Turkki ajautuu sotaan Iranin ja Syyrian kanssa. Turkki vaatii muita Nato-maita auttamaan sitä.
2. Yksikään toinen Nato-maa ei joudu hyökkäyksen kohteeksi eikä kukaan vetoa Naton 5. artiklaan

Näistä tuo ensimmäinen vaihtoehto ei näytä nyt kovinkaan todennäköiseltä. Kuitenkin jos Erdoganin asema Turkissa vielä heikkenee, ei ole mitenkään mahdotonta, ettei hän ala kalistelemaan sapelia naapurimaidensa kanssa. Tällöin pahimmassa tapauksessa Suomi voisi joutua auttamaan Turkkia sodassa Iranin ja Syyrian kanssa, sillä Naton viides artikla velvoittaisi Suomea.

Jos kaikki päättäjät tekisivät oman kansansa hyvinvoinnin kannalta järkeviä päätöksiä, silloin lopputulos olisi selvä. Venäjän kannattaisi lopettaa uhoaminen ja sen sijaan pyrkiä parantamaan välejä Suomeen. Ja tämän seurauksena Suomella ei olisi syytä hakea Nato-jäsenyyttä. Mutta jos Putin todella pimahtaa ja haluaa Staliniakin suuremmaksi herraksi, antaisi Nato-jäsenyys selvää turvaa kaikkein pahimman mahdollisuuden varalta. Uskon kuitenkin, että Venäjälläkin päättäjät pysyvät sen verran järjissään, etteivät ne halua sotaa Suomen kanssa. Tämän takia oma johtopäätökseni on, että Suomen ei ole vielä tarvetta hakea Naton jäsenyyttä. 

Lähteitä

• Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista (2016)
• Miksi liittyä Natoon, Björn Wahlroos, 2017 

Vuoden 2021 suosituimmat kirjoitukset Politiikkaa järjellä -blogissa

Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen innostuin viime vuonna eli 2021 kirjoittamaan aktiivisesti blogiani Politiikkaa järjellä. Kirjoitinkin peräti 37 juttua eli keskimäärin 3 kirjoitusta kuukaudessa. Tämä on mielestäni hyvä tahti ja tähtään samaan noin kolmeen juttuun per kuukausi myös tänä vuonna 2022. 

Vuonna 2021 Politiikkaa järjellä -blogin jutuista eniten lukukertoja keräsivät nämä viisi:

1. Kymmenen älykkäintä suomalaista poliitikkoa 
2. Alustatalouden ahertajat, miten heidän asemaansa tulisi suhtautua
3. Miten saada talouskasvua Suomeen, osa 2
4. Kirja-arvostelussa Hyvän historia
5. Maahanmuuton vaikutus maan vaurauteen

Täytyy tunnustaa, etten ole yhtään yllättynyt suosituimmasta jutusta. Ihmiset ovat yleisesti kiinnostuneita erilaisista top -listauksista ja poliitikkojemme älykkyys tai sen puute herättää voimakkaita tunteita. Käytin tuon jutun kirjoittamiseen useamman päivän kun hain tietoja useista eri poliitikoista, joiden pohjalta sitten lopulta päädyin top ten -listaukseeni. Ja sitä ennen vielä tutkin melko paljon eri lähteistä sitä, miten julkisuuden henkilöiden älykkyyttä ylipäätään voi arvioida ilman, että pääsee tekemään näille älykkyystestejä. Eli mukavaa että juttu myös herätti mielenkiintoa.

Joko olet lukenut kaikki viisi suosituinta kirjoitusta? Oliko joku vuoden 2021 jutuista mielestäsi näitä parempi?

 

Aluevaalit 2022 tulossa ja ehdokas hukassa?

Ensimmäiset aluevaalit lähestyvät kovaa vauhtia. Varsinainen vaalipäivä on 23.1.2022. Vaalien läheisyydestä huolimatta hyvin harvalla näyttäisi vielä olevan ehdokasta selvillä. Yksi apukeino tähän ehdokkaan selvittämiseen ovat erilaiset vaalikoneet. Testasin muutaman tätä kirjoitusta varten.

Helsingin sanomien vaalikone löytyy täältä. Vaalikoneen kysymykset ovat erittäin hankalia vastata pelkästään yleissivistyksen pohjalta. Itse seuraan paljon politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua, mutta silti en osannut vastata vahvasti kuin muutamaan asiakysymykseen vaalikoneessa. Esimerkiksi yksi kysymys koskee paloasemien määrää seuraavan väittämän muodossa: "Kaikki paloasemat on säilytettävä." En todellakaan tiedä, onko kyseisellä alueella tällä hetkellä mahdollisesti liian paljon vaiko liian vähän paloasemia. 

Jotta vaalikoneeseen pystyisi vastaamaan järkevästi, pitäisi siis ensin perehtyä lukuisiin asioihin kuten vaikkapa oman hyvinvointialueen paloasemien sijainteihin, niiden nykyaikaisuuteen sekä yleensä paloturvallisuuden tarvittavaan tasoon. Tämän takia vaalikone ei auta löytämään helposti ja nopeasti hyviä ehdokkaita. Sen sijaan jos vaalikoneesta todella haluaa saada jotain hyödyllistä irti, suosittelen vastaamaan siihen useamman kerran. Ensimmäisellä vastauskerralla voi tyytyä käyttämään erittäin paljon "En osaa sanoa" vastausvaihtoehtoa. Ja sitten jokaisen vastauskerran jälkeen kannattaa lukea huolella, millaisia perusteluja vaalikoneeseen vastanneet ehdokkaat ovat antaneet omille vastauksilleen. Tämän kerätyn tiedon perusteella voit sitten vastata uudestaan vaalikoneeseen ja antaa nyt valveutuneempia vastauksia, jolloin saat myös parempia tuloksia.

Esimerkiksi kysymykseen "Eduskunnan pitäisi säätää laki, jolla hyvinvointialueet saisivat verotusoikeuden." muutama eri ehdokas oli antanut tällaisia perusteluja omalle vastaukselleen:

• "Tämä parantaisi aluetoimijoiden vastuullisuutta päätöksenteossa. Verotusoikeus toisaalta voisi vaatia isompien hyvinvointialueiden muodostamista, jotta ne toimisivat järkevästi. "
• "Hyvinvointialueita tulee kannustaa taloudellisesti tehokkaaseen toimintaan. Koronan aiheuttama hoito- ja hyvinvointivelka on kuitenkin niin valtava, että sen korjaamiseen menee vuosia ellei vuosikymmeniä. Maakuntavero olisi keino riittävän rahoituksen ja itsehallinnon takaamiseksi. Maakuntaveron tulisi astua voimaan vaiheittain, jotta voidaan samalla huolehtia siitä, että kokonaisveroaste ei nouse."
• "Maakuntavero on myös tapa saattaa aluevaltuustot velvollisiksi tehtäviensä hoitamiseen hyvin. Mikäli aluevaltuustot eivät päätä soteen liittyvästä verotuksesta, eivät he ole käytännössä tilivelvollisia kenellekään ja sen sijaan valtio joutuu pahimmassa tapauksessa kiristämään kaikkien verotusta sen takia, että yksittäinen hyvinvointialue on hoitanut asiansa huonosti. Eli maakuntavero on mielestäni myös oivallinen keino kannustaa hyvinvointialueita huolehtimaan pitkän aikavälin kustannuksista."

Luettuani tällaisia perusteluja, osaan vastata seuraavalla kerralla valikoneen kysymykseen mielestäni paremmin. Ja näin saan taas seuraavalla iteraatiolla parempia suosituksia ehdokkaista.

Hesarin vaalikoneen lisäksi kannattaa kokeilla myös Ylen aluevaalikonetta. Siinä ei ole tarjolla "En osaa sanoa" vaihtoehtoa. Vaalikone kuitenkin pyrkii auttamaan käyttäjää vaikeissa kysymyksissä tarjoamalla lisätietoja kysymyksen aihepiiristä. Esimerkiksi kysymyksen "Hyvinvointialueille tulee antaa tulevaisuudessa verotusoikeus" kohdalla oleva "Mistä on kyse?" -infoikkuna antaa hyvin lisätietoja verotusoikeudesta. 

Ylen vaalikoneen kysymykset tuntuvat paremmin mietityiltä kuin Hesarin. Ne sisältävät enemmän yleisiä periaatteita tyyliin "Olen valmis tinkimään oman kotikuntani palveluista, jos se on koko hyvinvointialueen etu." verrattuna tarkkoihin nippelikysymyksiin. Mutta toki joukossa on myös ihan samoja kysymyksiä. Lisäksi Ylen vaalikoneessa on hienoja kysymyksiä, jotka pakottavat tekemään valintoja priorisoimalla vaihtoehtoja. 

Hyvinvointialueiden aluevaltuustoihin valittavien tulee pystyä tekemään päätöksiä erittäin merkittäviin sosiaali- ja terveydenhoitoon liittyviin kysymyksiin. He esimerkiksi päättävät, millaiset sotepalvelut tulevissa sotekeskuksissa on. Tämän lisäksi valtuutetut päättävät, miten laaja terveyskeskusverkosto on. Valtuutettujen käsissä on se, miten moneen keskukseen hyvinvointialueen rahat jatkossa riittävät. Tämän takia ainakin itse suosisin sellaisia ehdokkaita, joilla on työhistoriansa tai koulutuksensa kautta jo valmiina ymmärrystä sosiaali- ja terveydenhoidosta. 

Kirja-arvostelussa Caesar-elämäkerta

Goldsworthyn Caesar-elämäkerta käy läpi kaiken vähänkään merkittävän, mitä yleensä tiedetään kuuluisimmasta koskaan eläneestä roomalaisesta, Gaius Julius Caesarista. Kirja alkaa kuvailemalla, millaiseen maailmaan Caesar syntyi. Sitten kirja käy läpi tämän merkittävän miehen koko elämänkaaren nuoruudesta aina dramaattiseen kuolemaan saakka. Pääosa massiivisen 600-sivuisen kirjan sivuista käytetään Caesarin lukuisten sotien kuvaamiseen, mutta siinä käsitellään perusteellisesti myös Juliuksen poliittista toimintaa ja vilkasta rakkauselämää. 

Kirjan on kirjoittanut englantilainen tohtori Adrian Goldsworthy, joka on erikoistunut antiikin Roomaan ja erityisesti sen sotavoimien historiaan. Hän on tutkinut ja kirjoittanut myös muiden aikojen sotatoimista, esimerkiksi toisesta maailmansodasta sekä Napoleonin sodista. Tämä kirjoittajan erikoistuminen sodankäyntiin näkyy myös selvästi Caesar-kirjassa, sillä siinä keskitytään hyvin yksityiskohtaisesti eri taisteluiden vaiheisiin ja taktiikoihin. 

Tunnetuimmista ja merkittävimmistä sodista kerrontaa täydennetään karttakuvilla, joista näkyvät eri osapuolien joukkojen sijoittumiset, linnoitukset ja siirtymiset taistelun edetessä. Perusteelliset piiritys- ja linnoitustyöt edelsivät monia Caesarin taisteluita, joten erilaiset linnoitustyöt ja leiriytymiset kuvataan myös tarkasti. Tämä kirjan keskittyminen sodanjohtoon ja taisteluihin on perusteltua, sillä Caesar on erityisesti tunnettu nerokkaana kenraalina.

Sodankäynti ja politiikka kietoutuvat kuitenkin hyvin tiiviisti yhteen Caesarin elämässä. Esimerkiksi siinä, miten Julius kohtelee antautuneita vihollisia tai miten hän neuvottelee taistelualueen neutraalien tahojen kanssa muonituksesta, näkyy Caesarin poliittinen äly. Ja vuosia kestäneiden sotaretkiensä aikana hän jatkuvasti kirjoittaa kirjeitä sekä kirjoja, joiden avulla hän ylläpitää poliittista vaikutusvaltaansa Roomassa. Toisaalta taas sotaretkien päällimmäinen tavoite on saavuttaa poliittista vaikutusvaltaa maineen, kunnian sekä erityisesti rahan muodossa.

Caesarin ajan Rooman tasavallan politiikka näyttäytyy äärimmäisen raakana pelinä. Nykyajan politiikot valittavat sitä, miten kärjekästä ja henkilökohtaisuuksiin menevää keskustelu esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on. Mutta tämä on pelkkää leikkiä verrattuna antiikin Rooman menolle. Siellä poliittisia vastustajia yritettiin herkästi saada karkotettua maanpakoon tai jopa tuomittua kuolemaan, jos siihen oli mitään mahdollisuuksia. Ja isojen väkijoukkojen kohdatessa esimerkiksi vaalikamppailuiden aikana usein sattui verisiä taisteluita sekä poliittisia murhia. Vaalitilaisuuksissa monet virkoihin pyrkivät roomalaiset suosivatkin itselleen uskollisia gladiaattoreita seuraansa, sillä nämä väkivallan ammattilaiset olivat tottuneet taistelemaan ilman aseita.

Caesar-kirjan aihe on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen. Valitettavasti Goldsworthyn historiankirjoista tuttu kerrontatapa saisi olla menevämpää. Erityisesti verrattaessa Williamsin kirjoittamaan huikaisevan hienoon Augustus-kirjaan, Caesar jää kauas jälkeen kerronnan tempaavuudessa. Toisaalta lukija vakuuttuu siitä, että Goldsworthy pysyttelee tiukasti historiallisten faktojen piirissä. Kirjan lähdeluettelo koostuu noin sadasta kirjasta ja tieteellisestä artikkelista. Viitteiden luetteloimiseen menee peräti 25 sivua. Lisäksi pakko pettyneenä todeta, että kirjan suomennos on tehty melko huolimattomasti ja siinä on paikoin anteeksiantamattoman paljon kirjoitusvirheitä.

Jos sinua kiinnostaa antiikin Rooma, sotahistoria tai häikäilemättömät poliittiset kamppailut, suosittelen lämpimästi tutustumaan Gaius Julius Caesarin ihmeelliseen elämään. En kuitenkaan ole aivan varma, onko Goldsworthyn kirja siihen paras mahdollinen, ainakaan jos et erityisesti kaipaa tarkkoja yksityiskohtia taisteluista. Se on kuitenkin ainut kattava Caesar-elämäkerta, jonka olen lukenut. Mutta olen kuullut kehuja myös seuraavista kirjoista:

• Freeman, Philip. Julius Caesar
• Suetonius. The Twelve Caesars
• Holland, Tom. Rubicon

Tässä vielä lisää suosituksia antiikin Roomasta ja sen politiikasta kiinnostuneille. John Williamsin kirjoittama Augustus on aivan mahtava kokemus ja yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Kirja sekoittaa fiktiota tiedossa oleviin historiallisiin faktoihin ja se sopii erinomaiseksi jatkoksi Caesarin elämäkerralle. Se kertoo Caesarin ottopojan Octavian dramaattisesta noususta Rooman ensimmäiseksi keisariksi. 

HBO:n televisiosarja Rooma alkaa siitä, kun Caesar palaa Galliasta legiooniensa kanssa Italiaan. Ensimmäinen kausi päättyy Caesarin kuoleman aikoihin. Toinen kausi puolestaan keskittyy nuoren Octavian eli Augustuksen kamppailuun valtaan pääsystä. Sarja on erittäin verinen ja siinä on myös paljon paljasta pintaa sekä seksiä, mutta se itseasiassa tuntuu noudattavan aika hyvin tunnettuja historiallisia faktoja. Jos lukeminen ei innosta, niin suosittelen katsomaan.