Darkest hour -elokuva sopii erinomaisesti näihin kurjiin aikoihin

Kirjoitin aiemmin siitä, miten monet läntisten maiden poliitikot tekivät Putinin kanssa saman virheen kuin Britannian pääministeri Neville Chamberlain teki Hitlerin kanssa. Vallanhimoiset, sekopäiset diktaattorit olisi parempi pysäyttää aiemmin kuin myöhemmin. Voit lukea jutun täältä.

Tähän samaan teemaan sopii hyvin erinomainen elokuva Darkest hour. Se kertoo Winston Churchillin kamppailusta sen suhteen, tulisiko Hitlerin kanssa pyrkiä neuvottelemaan rauhasta vai panna kova kovaa vastaan. Suosittelen lämpimästi elokuvaa jo pelkästään sen taiteellisten ansioiden osalta, mutta sen lisäksi elokuva on erittäin ajankohtainen, sillä Hitlerin ja Putinin välille voidaan vetää monia yhtäläisyysmerkkejä. Samoin eri maiden johtajien suhtautuminen Putiniin muistuttaa sitä, miten eri poliitikot Isossa-Britanniassa suhtautuivat Hitleriin. 

Elokuvan voi katsoa ainakin Viaplaystä, jos on kuukausitilaus palveluun. Lisäksi sen voi vuokrata esimerkiksi Elisa Viihteestä ja Applen iTunesista.

Elokuva alkaa siitä, kun Hitler on jo aloittanut täysimittaisen valloitussotansa Euroopassa. Viimeisetkin harhaluulot Hitlerin todellisesta luonteesta on siis heitetty sivuun. Neville Chamberlain saa potkut pääministerin virasta ja konservatiivi-puolue joutuu vastahakoisesti valitsemaan ongelmallisena pidetyn Churchillin pääministeriksi.

Elokuvassa on myös meidän Nato-keskusteluumme hyvin sopiva kohtaus siitä, miten äärimmäisen yksin maa voi joutua, jos sillä ei ole sitovia turvatakuita Yhdysvaltojen kanssa. Roosevelt vain pahoittelee puhelimessa Churchillille, miten Yhdysvallat ei voi sekaantua Euroopan sotaan. Tilanne menee jo absurdiksi, sillä USA ei edes uskalla toimittaa Britannian jo tilaamia sotakoneita. USA:n ja Britannian erityinen suhde alkoikin vasta toisen maailmansodan jälkeen.    

Puolueiden suhtautuminen Natoon

Kuten Jukka Vääri kirjoitti mielipiteessään helmikuussa: "...totuuden hetki on koittanut. Poliittisen jargonin jauhannan sijasta poliitikkojen pitää nyt ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa tehdä sitä, mistä heille maksetaan, eli kantaa vastuuta." Nyt on kulunut jo yli kolme viikkoa siitä, kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan. Halusin selvittää, millainen kanta eri puolueilla ja niiden johtavilla poliitikoilla on Suomen Nato-jäsenyyteen.

Selvästi Natoon liittymisen kannalla olevat

Selkeästi Natoon liittymisen kannalla ovat vain kaksi puoluetta. Rkp kannattaa Nato-jäsenyyden hakemista. RKP on puolueena todennut, että Suomen tulisi olla Naton jäsen vuoteen 2025 mennessä. Samoin Kokoomus on jo pitkään kannattanut Suomen liittymistä Natoon. Liike nyt vaikuttaisi myös nykyään kannattavan Nato-jäsenyyttä ilman kansanäänestystä, mutta sen kanta on heilahdellut laidasta laitaan.

Kielteisimmin Natoon suhtautuvat Vasemmistoliitto ja Keskusta

Eniten Nato-jäsenyyttä vastaan puhuu Vasemmistoliitto. Aivan tuoreimmissakin kyselyissä Vasemmistoliitto on erikseen korostanut, että puolue on edelleen sotilaallisen puolueettomuuden kannalla. Opetusministeri ja vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson sanoo, että vasemmistoliitto on sotilaallisen liittoutumattomuuden kannalla. Vasemmistoliiton vuoteen 2023 saakka voimassa olevassa tavoiteohjelmassa todetaan suoraan, että Suomen ei tule liittyä sotilasliitto Natoon.

Keskusta on perinteisesti suhtautunut erittäin nihkeästi Natoon. Vielä tammikuussa puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko totesi: "Keskusta ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta haluaa että Suomi pitää avoinna mahdollisuuden siihenkin." Samoin tammikuussa julkaistiin Ilta-Sanomien kysely, jonka mukaan Keskusta vastustaa erittäin jyrkästi Natoon liittymistä. Keskustalla on voimassa myös puoluekokouksen kannanotto vuodelta 2002, jonka mukaan mahdollinen Nato-jäsenyys olisi alistettava kansanäänestykseen. Keskusta järjestää keväällä tapahtumia, joissa suomalaiset voivat yhdessä keskustella Ukrainan sodasta ja sen vaikutuksesta mahdolliseen Nato-jäsenyyteen.

Muiden puolueiden kannat vaihtelevat ääripäiden välillä, mutta useilla tapahtunut selvää siirtymistä Naton kannalle

Aiemmin SDP on piiloutunut niin sanotun Nato-option taakse. Kuitenkin nyt pääministeripuolue SDP:ssä puhaltavat Nato-tuulet. Iltalehden laajassa kyselyssä 57 prosenttia demarivaikuttajista kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Jäsenyyden vastustajia on IL-kyselyssä 44 prosenttia demarivaikuttajista. Kysely tehtiin 2.–14. maaliskuuta.

Perussuomalaiset ovat aiemmin suhtautuneet erittäin kielteisesti Nato-jäsenyyteen. Mutta viime vuosina puolue ei ole ottanut Natoon mitään kantaa. Esimerkiksi puolueen vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelmassa Natoa ei mainita. Halla-ahokin on helmikuussa todennut, että Perussuomalaisilla ei ole yhtenäistä kyllä- tai ei-kantaa. Ville Tavio kertoi tammikuussa, että hänen henkilökohtainen kantansa on ei Nato-jäsenyydelle.

Kristillisdemokraatit ovat perussuomalaisten tavoin aiemmin suhtautuneet kielteisesti Natoon. Toisaalta tammikuussa Kristillisdemokraattien puheenjohtajan Päivi Räsäsen mielestä jäsenyyttä olisi syytä harkita vakavasti. Puolue ei ole vielä päivittänyt kantaansa.

Vihreiden varapuheenjohtaja Atte Harjanne on julkisesti todennut kannattavansa Nato-jäsenyyttä. Samoin monet muutkin vihreiden jäsenet ovat viime aikoina liputtaneet Natoon liittymisen puolesta. Esimerkiksi vihreiden europarlamentaarikko Ville Niinistö sanoo, että Suomen olisi haettava sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Myös toinen vihreiden europarlamentaarikko Alviina Alametsä on jo tammikuussa kertonut, että Suomen olisi aika aloittaa neuvottelut Nato-jäsenyydestä. Puolueena Vihreät eivät kuitenkaan ole vielä ottaneet kantaa Nato-jäsenyyteen.

Presidenttimme Sauli Niinistö on jo vuosia sanonut, että Nato-jäsenyydestä on järjestettävä kansanäänestys, jos kysymys tulee ajankohtaiseksi. Eikä hän näytä ainakaan selvästi muuttaneen tätä kantaansa huolimatta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Mitä puoluetta siis kannattaisi äänestää, jos Nato-kysymys on itselle tärkeä

Jos kannattaa Nato-jäsenyyttä ja haluaa Suomen liittyvän Natoon, ainoat selvät vaihtoehdot ovat Kokoomus ja RKP. Tosin Liike nyt on myös siirtynyt Naton kannalle, mutta jos galluppien tuuli kääntyy, saattaa myös puolueen kanta taas vaihtua. Joten RKP ja Kokoomus ovat Naton kannattajalle parhaat vaihtoehdot.

Jos puolestaan vastustaa kovasti Nato-jäsenyyttä, kannattaa äänestää Vasemmistoliittoa tai Keskustaa. Ja näistä Vasemmistoliitto on varmemmin Natoa vastaan.

Muiden puolueiden äänestäminen olisi iso riski, koska niiden Nato-kannoista ei ole ainakaan vielä varmuutta. Mutta toivottavasti tilanne selkiytyy hyvissä ajoin ennen seuraavia vaaleja.

Miten vähentää Venäjän rahoitusta

Kuten pääministerimme Sanna Marin totesi muutama päivä sitten: "On kestämätöntä, että samanaikaisesti, kun olemme riippuvaisia Venäjän energiasta, me myös rahoitamme tätä sotaa ostamalla Venäjältä energiaa." Jotta Venäjä saataisiin aisoihin, pitää meidän tehdä kaikkemme sen sotakoneiston rahoituksen vähentämiseksi. Ja tehokkain tapa tähän on vähentää Venäjän tuloja, joita se saa fossiilisen energian myymisestä.

Suomen energian kokonaiskulutus jakautui vuonna 2020 eri lähteiden osalta seuraavasti:

Suomesta ei öljyä tai maakaasua löydy, joten kaikki täällä kulutettava öljy ja maakaasu tuodaan ulkomailta. Raakaöljystä liki 90 % tulee Venäjältä, mikä johtuu siitä, että suomalainen öljynjalostusteollisuus on erikoistunut venäläisen raakaöljyn jalostamiseen. Maakaasusta puolestaan kaikki tuodaan Venäjältä. Karkeasti arvioiden Venäjän tuonnin osuus Suomen kokonaisenergian kulutuksesta on lähes neljäsosa, jos mukaan lasketaan öljyn, kivihiilen ja maakaasun lisäksi myös sähkön, puupolttoaineiden, polttoturpeen ja uraanin tuonti.

Yksi mahdollisuus olisi ostaa öljyä Venäjän sijasta jostain toisesta maasta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin toimiva ratkaisu paristakin syystä. Ensinnäkin mikäli öljyn kokonaiskulutus ja tuotanto maailmassa pysyisivät samoina, niin silloin vaikutus öljyn maailmanmarkkinahintoihin olisi hyvin pieni. Eli jos Suomi ryhtyisi ostamaan öljyä Venäjän sijasta vaikkapa Saudi-Arabiasta, niin sitten puolestaan Saudi-Arabiasta tulevan öljyn ostajat joutuisivat ostamaan sitä jostain muualta. Esimerkiksi vaikkapa Intia ja Kiina ostaisivat sitten puolestaan isomman osan öljystä Venäjältä. Loppujen lopuksi Venäjä saisi pääasiassa ihan saman summan öljytuloja. Ainoa vaikutus olisi hieman suuremmat kuljetuskustannukset, kun öljyä siirreltäisiin pidempiä matkoja. Mutta Venäjälle virtaavan rahoituksen määrään sillä ei olisi merkittävää vaikutusta.

Toisaalta jos muut öljyntuottajamaat kasvattaisivat osuuttaan koko maailman öljymarkkinoista, se haittaisi Venäjää. Mutta ikävästi lähes kaikki maat, jotka voisivat osuuttaan öljyn viennistä kasvattaa, ovat kammottavia diktatuureja. Eli tällöin tukisimme enemmän Venezuelan ja Iranin kaltaisia maita. Toki tässä nykyisessä tilanteessa nämäkin maat ovat paljon parempia vaihtoehtoja kuin Venäjä. Eli hyvin lyhyellä tähtäimellä olisi parempi antaa rahoja näille diktatuureille Venäjän sijasta, sillä ainakaan ne eivät ole tappamassa siviilejä ja sotimassa aktiivisesti parasta aikaa.

Pidemmällä tähtäimellä paras ratkaisu olisi vähentää Suomen riippuvuutta ulkomaisesta öljystä ja maakaasusta. Miten se sitten onnistuisi? Suomessa öljyllä tuotetusta energiasta liikenteen osuus on noin 40 prosenttia. Teollisuus käyttää noin 20% öljystä. Erilaisten rakennusten lämmitykseen puolestaan käytetään noin 6 % öljystä. Sähkön tuottamiseen ei Suomessa öljyä juurikaan käytetä. 

Merkittävin vipu vaikuttaa Suomen rahoitukseen Venäjälle olisi siis vähentää öljyn käyttöä liikenteessä. Sähköautot, joukkoliikenne ja uudet liikkumispalvelut tarjoavat vaihtoehtoja omalla bensa- tai dieselautolla ajamiselle, mutta ne eivät ratkaise raskaan liikenteen ja lentoliikenteen ongelmaa. Raskaan liikenteen polttoaineiden seuraavana askeleena pidetään synteettisiä polttoaineita, joita voidaan valmistaa päästöttömästi uusiutuvalla energialla esimerkiksi käyttämällä vedestä erotettavaa vetyä ja ilmasta saatavaa hiilidioksidia.

Kun mietitään, miten sähköautojen osuutta henkilöautoista saataisiin lisättyä, kannattaa pohtia Norjan opetuksia. Norja on autokannan sähköistymisen nopeudessa ykkönen koko maailmassa. Vuonna 2020 sähköautojen rekisteröinnit kattoivat Norjassa ensimmäistä kertaa yli puolet uusista henkilöautoista, ja viime vuonna lähestyttiin jo kahden kolmasosan rajaa. Niiden lisäksi lataushybridien osuus on yli viidennes kokonaismyynnistä. Norjan täysin poikkeuksellinen sähköautojen osuus johtuu suuresti veropolitiikasta, joka ohjaa paikallispäästöttömien autojen suuntaan. Tällainen veropolitiikka tietysti maksaa yhteiskunnalle, mutta kannattaa punnita, maksetaanko yhteisistä varoista mieluummin sähköautojen hankintaa vai ukrainalaisia tappavia ohjuksia.

Entä sitten miten vähentää maakaasun ostamista? Suomessa maakaasua käytetään erityisesti kaukolämmön ja sähkön yhteistuotannossa sekä prosessiteollisuudessa. Paras tapa tähän olisi lisätä päästöttömän uusiutuvan energian osuutta entisestään. Tarve maakaasulle vähenee, mikäli lisäämme geotermisen energian, lämpöpumppujen, synteettisten polttoaineiden, tuulivoiman ja aurinkoenergian tuotantoa huomattavasti. Niiden kehitys on kansainvälisesti ollut erittäin nopeaa, koska ne ovat päästöttömiä. Polttoainekustannusta näillä tuotantomuodoilla ei ole lainkaan, jolloin tuotantokustannukset jäävät erittäin alhaisiksi.

Erityisesti aurinkoenergian kohdalla olisi valtavasti varaa parantaa. Tuotannon vuosittaisesta kaksinkertaistumisesta huolimatta aurinkosähkön osuus Suomen koko sähköntuotannosta on silti hyvin vaatimaton eli 0,4 prosenttia. Esimerkiksi Saksassa yli 8 % kaikesta tuotetusta sähköstä tehtiin aurinkoenergialla.Vuositasolla meillä on kuitenkin suurin piirtein saman verran aurinkoa kuin esimerkiksi Saksassa tai Tanskassa. Näissä maissa vauhdittajana on ollut syöttötariffi eli takuuhinta tuotetulle sähkölle. Sekin vaatii verorahojen käyttöä, mutta jälleen tulee pohtia, haluammeko mieluummin rahoittaa vihamielistä ja vaarallista naapuria, kun se kasvattaa sotavoimiaan. 

Halla-ahon kommentit Ukrainan auttamisesta ovat järkeviä ja oikein

Hitlerin kanssa mokannut Neville Chamberlain komennetaan soittamaan Churchillin tahtiin

Jussi Halla-aho on saanut moitteita lausunnoistaan, joita hän on antanut liittyen Venäjän hyökkäykseen Ukrainan kimppuun. Hän esimerkiksi arvioi muutama päivä sitten, että Ukrainan tilanne voi kehittyä muutamissa viikoissa tai jopa päivissä siihen, että Venäjä pommittaa ukrainalaiskaupunkeja maan tasalle. "Mitä sitten teemme siinä tilanteessa, kun sieltä alkaa tulla videoita ja kuvia sadoista tai tuhansista kuolleista ja silvotuista lapsista, naisista ja miehistä" Halla-aho sanoi Ylelle. Helsingin Sanomille hän puolestaan kertoi uskovansa, ettei ”länsi tule kestämään tilanteen pahenemista”. Hän viittasi siihen, että uhrien määrän kasvaessa länsimaiden on moraalisen ja julkisen paineen näkökulmasta yhä vaikeampi seurata sivusta sodan jatkumista.

Nyt monet poliitikot Suomessa ovat kauhistelleet Halla-ahon sanomisia. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on ollut erityisen järkyttynyt ja sanonut Halla-ahosta: ”Hän haluaa kolmatta maailmansotaa. Ei missään nimessä. Tässä puolin ja toisin halutaan välttää Naton ja Venäjän yhteenottoa”. Myös Vasemmistoliiton Jussi Saramo on tiukasti kritisoinut Halla-ahon lausuntoja. Mielestäni nämä kritisoijat ovat pahasti väärässä ja tällä toiminnallaan he osallistuvat Putinin julmuuksien tukemiseen.

On totta, että Halla-ahon olisi kannattanut selvemmin tuoda esiin, että nämä lausunnot ovat hänen omia näkemyksiään. Eli koska hän on ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja, on ihan aito riski, että hänen tekemänsä lausunnot erehdytään pitämään valiokunnan kantoina. Mutta muuten Jussi on ollut täysin oikeassa näissä lausunnoissaan. Ne ovat paitsi järkeviä Suomen turvallisuuden kannalta, myös moraalisesti ja eettisesti oikein.

Kannattaa muistella historiaa ja ottaa oppia siitä, miten aikaisemmin Euroopassa on suhtauduttu naapureidensa kimppuun käyneisiin diktaattoreihin. Syyskuussa 1938 Hitler teki jotain hyvin samanlaista kuin mitä Putin teki Donbassin ja Luhanskin suhteen. Vuonna 1938 Hitler väitti, että Tsekkoslovakiaan liitettyjen Sudeettialueiden saksalaiset kohtasivat kammottavaa sortoa ja heitä tapettiin. Joten Hitlerin täytyi lähteä Tsekkoslovakiaan sotavoimien kanssa pelastaakseen siellä sorrettuna olevat saksalaiset. 

Vuonna 1938 Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlain myöntyi Hitlerin vaatimuksiin Sudeettialueiden liittämisestä Saksaan, koska hän pelkäsi sodan laajenemista. Tsekkoslovakia painostettiin Iso-Britannian ja muiden Euroopan mahtimaiden toimesta taipumaan Hitlerin vaatimuksiin. Rohkaistuneena Hitler lähti esittämään entistä suurempia vaatimuksia tajuttuaan, että muut Euroopan mahtimaat eivät uskaltaneet häntä haastaa. Ja tämä johti lopulta siihen, että Saksa valloitti koko Tsekkoslovakian. Samalla Saksan armeija sai valtavasti lisää sotilaskalustoa valloitetuilta alueilta, joiden avulla sen oli myöhemmin helpompi valloittaa Puola ja Ranska.

Jos sen sijaan Hitleriä olisi heti alussa lähdetty vastustamaan voimakkaasti, kenties koko toinen maailmansota olisi voitu välttää. Sen sijaan olisi kenties ollut pienempi sota Sudeettialueista, mutta jos siinä vaiheessa Tsekkoslovakiaa olisi tuettu vahvasti, kenties valtaisa hävitys koko maailmassa olisi voitu välttää. 

Energia ja turvallisuuspolitiikka

Monet Euroopan maat ovat pahasti riippuvaisia Venäjältä saatavasta energiasta, erityisesti maakaasusta. Erityisesti EU:n johtava maa Saksa tarvitsee Venäjän maakaasua johtuen käsittämättömän typerästä energiapolitiikastaan. Saksa onkin maailman merkittävin ostaja venäläiselle maakaasulle. Saksan päätös luopua nopeasti ydinvoimasta on johtanut siihen, että Saksa on entistäkin tiukemmin kiinni Venäjän maakaasussa. 

Euroopan ja erityisesti Saksan riippuvuus Venäjältä saatavasta energiasta antaa Putinille valtaisan vipuvoiman vaikuttaa Euroopan energiahintoihin. Ja korkeat energiahinnat sattuvat voimakkaasti äänestäjiin, minkä seurauksena poliitikot joutuvat pelkäämään uudelleenvalintansa puolesta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat eri puolilla länsimaita nousseet erilaiset polttoaineiden ja sähkön korkeita hintoja vastustavat mielenosoitukset. Tämä energian hinnasta raivostuneiden kansalaisten pelko on varmasti merkittävin syy sille, miksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz ei ole suostunut sanomaan selvästi, että Nord Stream 2 -kaasuputkea ei oteta käyttöön, jos Venäjä hyökkää Ukrainaan. Tämä siitä huolimatta, että Yhdysvallat on erittäin voimakkaasti vaatinut tätä Saksalta ja se olisi vahva lisäkeino painostaa Venäjää olemaan hyökkäämättä.

Riippuvuus Venäjän energiasta on rakennettu vuosikymmenien saatossa. Lyhyellä tähtäimellä ei valitettavasti ole juurikaan hyviä keinoja korjata tilannetta. Fiksuinta olisi jatkaa nykyisten ydinvoimaloiden käyttöä niin pitkään kuin mahdollista. Niitä ei kuitenkaan enää ole toiminnassa Saksassa kuin muutamia, joten se ei riitä. Koska Venäjän uhka on nyt niin suuri, että se mielestäni ylittää ilmastonmuutoksen tuoman uhan lyhyellä tähtäimellä, kannattaisi Saksan pidentää nykyisten hiilivoimaloidensa käyttöä. Parempi pitkän ajan tavoite on kuitenkin uudistaa koko energiainfrastruktuuri. 

Eurooppalaisten pitäisi entistä voimakkaammin panostaa uusiutuvaan energiaan ja sen tarvitsemiin energian varastointiratkaisuihin. Lisäksi tulisi rakentaa asemia, joiden avulla voitaisiin vastaanottaa nesteytettyä maakaasua muualta maailmasta, kuten Yhdysvalloista. Maatalouden jätteistä ja sivutuotteista tulisi kehittää biokaasua. Ja kaikella tällä tulisi mahdollisimman paljon korvata Venäjältä tuotavaa maakaasua. Näin saataisiin Putinin otetta Euroopasta vähennettyä ja samalla heikennettyä Venäjän taloutta. Vähemmän vaikutusvaltaa Putinille ja pienempi Venäjän kassa sotien käymiseen vähentäisi Venäjän taipumusta sotilaalliseen painostukseen.

Lisäksi energian kallistumiseen pitäisi varautua paremmin. Korkea hinta energiasta pitäisi nähdä osana turvallisuuspolitiikkaa ja siihen pitäisi käyttää rahaa kuten muihinkin puolustusmenoihin. Sen sijaan, että Eurooppa maksaa valtavia summia Venäjälle ja näin rahoittaa vihamielisen maan sotilasvoimia, meidän olisi parempi vaikka sitten lainarahalla investoida vaihtoehtoihin. Ja kansalaisia voitaisiin ainakin osittain suojata kohonneilta energiahinnoilta laskemalla kansalaisiin kohdistuvia muita veroja. Ja kaikkein köyhimmille maksettavia tukia voitaisiin vastaavasti nostaa ja näin kompensoida kohonneita energia- ja polttoainemaksuja.

Jos Venäjän aiheuttama uhka kiinnostaa aiheena, olen kirjoittanut siitä aiemminkin:

• Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?
• Hyviä analyysejä Ukrainan kriisistä "The Rachman Review" -podcastissa 
• War On The Rocks -sivusto tarjoaa sisäpiiriläisten näkemyksiä tuoreeseen Venäjän uhkaan 

  

War On The Rocks -sivusto tarjoaa sisäpiiriläisten näkemyksiä tuoreeseen Venäjän uhkaan

War on the Rocks sivusto tarjoilee mielenkiintoista sisältöä kansainvälisestä turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneille. Sivusto väittää tarkastelevansa kansainvälisen turvallisuuden asioita realistisesta sekä käytännön kokemuksen tuomasta näkökulmasta. Ja viime aikoina sieltä on löytynyt useita hyviä kirjoituksia, jotka auttavat ymmärtämään Venäjän uhkaa, Ukrainan kriisiä sekä sitä, miten eri länsimaat yrittävät näihin reagoida. 

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu valoittaa Suomen liittoutumattomuuden linjaa ja pohtii, miksi se on palvellut hyvin Suomen etuja. Pesu korostaa sitä, miten hyödyllinen Suomi on jo nyt Baltian sekä Pohjois-Norjan puolustuksen kannalta, vaikka emme olekaan sotilasliitto Naton jäseniä. Kirjoitus tuo esiin Suomen jo nyt erittäin läheiset suhteet Naton kanssa, mutta myös syyt sille, miksi Suomi ei kuitenkaan ole halunnut hakea Naton jäsenyyttä. Suomella ja Venäjällä on perinteisesti olleet melko hyvät välit, joita Nato-jäsenyys vaurioittaisi pahasti.

Oma kirjoitukseni siitä, kannattaisiko Suomen liittyä Natoon vai ei, on pitkälti samoilla linjoilla Matti Pesun kanssa. 

Hampurin yliopiston tutkijat Graef ja Kühn puolestaan tarkastelevat viime aikaisten Moskovasta lähetettyjen kirjeiden merkitystä sekä miten niihin kannattaisi diplomaattisesti suhtautua Helsinki 2.0 -hengessä.  Vanhojen Etyj-kokousten satona on jäänyt elämään kaksi eri merkitystä turvallisuuslauselmissa käytetystä "jakamattomuus" (indivisibility) termistä. Venäjä näkee tämän tarkoittavan hyvin erilaisia asioita kuin demokraattiset länsimaat. Kirjoituksessa myös valotetaan hyvin lähihistoriaa ja miten sen valossa Venäjän sekä Nato-maiden suhteet ovat jatkuvasti menneet huonompaan suuntaan.

Kolmantena erittäin ajankohtaisena juttuna nostan kahden ydinaseiden leviämisen parissa pitkään työskennelleen asiantuntijan kirjoituksen. Tohtori Hanna Notte sekä Sarah Brightgood kirjoittavat varoittavasti siitä, mitä välirikko Venäjän ja länsimaiden välillä voi pahimmillaan tarkoittaa ydinase-kontrollin suhteen.  Jos Venäjä ja Yhdysvallat ajautuvat pahaan riitaan Ukrainan kriisin vuoksi, ei se lupaa hyvää näiltä mailta vaadittavalle yhteistyölle, kun ydinaseiden leviämistä yritetään estää. 

Suosittelen vilkaisemaan, jos kansainvälinen turvallisuuspolitiikka kiinnostaa.

 

Hyviä analyysejä Ukrainan kriisistä "The Rachman Review" -podcastissa

Ukrainan kriisi on varjostanut kansainvälisiä suhteita jo useiden kuukausien ajan. Tässäkin blogissa olen kirjoittanut siihen liittyen seuraavia juttuja:

• Venäjän hyökkäys Ukrainaan
• Natoon vai ei?

The Financial Times -lehden podcastissa "The Rachman Review" on myös käsitelty Ukrainan kriisiä useista eri näkökulmista. Tuoreimmassa jaksossa FT:n kansainvälisten suhteiden pääkolumnisti Gideon Rachman keskustelee Dmitri Trenin kanssa. Trenin on nykyään akateemikko, joka työskentelee Carnegie Moscow Center -nimisessä ajatushautomossa. Mutta hän on myös palvellut yli 20 vuotta Neuvostoliiton asevoimissa. Hänen taustansa antaa hyvän pohjan analysoida Putinin ja Venäjän aikeita Ukrainan kriisin suhteen.

Trenin tulee siihen johtopäätökseen, että Putin ei todellisuudessa halua laajentaa sotaa Ukrainan kanssa. Sotilaallisella voimalla pelottelu ja painostaminen pyrkivät sen sijaan siihen, että Yhdysvaltojen on pakko keskustella Venäjän kanssa Euroopan turvallisuustilanteen tulevaisuudesta. Ja tässä Putin on onnistunut hyvin. Trenin arvelee, että laajan sodan uhka on kuitenkin olemassa, mutta että se ei ole ensisijainen tavoite Putinille.

Aiemmin tammikuussa "The Rachman Review" -ohjelmassa on keskusteltu siitä, millaiselta Ukrainan sota todennäköisesti näyttäisi, jos diplomaattiset keinot pettävät lopullisesti. Tässä jaksossa Rachmanin vieras arvelee, että sodan laajentumisen todennäköisyys olisi peräti 60%. Jos konflikti eskaloituisi, olisi se todennäköisesti paljon rajumpi Venäjän sotavoimien käyttö kuin viime vuosina Ukrainan länsilaidalla jatkunut. Venäjän ilmavoimat todennäköisesti murskaisivat ensimmäisessä vaiheessa Ukrainan ilmapuolustuksen, minkä jälkeen Ukraina ei voisi estää ilmapommituksia missään sen alueella.

Venäjän tuskin tarvitsisi sen jälkeen edetä kovinkaan pitkälle Ukrainan maaperällä maajoukkojensa kanssa, ennen kuin Ukrainan hallitus taipuisi tulitaukoon ja Venäjän sanelemiin ehtoihin. Vaikka Ukraina onkin vahvistanut sotavoimiaan viime vuosina, ei sillä edelleenkään ole realistisia mahdollisuuksia puolustautua sotilaallisesti Venäjää vastaan. 

"The Rachman Reviewssä" on paljon myös muita mielenkiintoisia juttuja kansainväliseen politiikkaan liittyen. Suosittelen lämpimästi testaamaan podcastia.